Ulkona maa narisee kenkieni alla,
kun lumihiutaleiden hiljainen leijailu
kutittelee nenänpäätä varovasti.
Katseeni seuraa kissantassun jälkiä hangessa.
Minulla ei ole kiire,
mutta silti kävelen ripakasti.
aivankuin pakenisin jotain.
Tiedän kuitenkin että loppupeleissä en pakene.
Kelaan vain asioita nopeammin.
Haluan perille aikaisemmin.
Löytää itseni ripeämmin.
Silti ajallaan.
Enään esiintyminen tai tilanteiden ohjaaminen ei ole minulle haudanvakavaa.
Olen kai saanut kasvaa täydellisyydentavoittelijasta inhimillisemmäksi?
En pelkää niin paljon epäonnistua.
En pelkää nauraa virheilleni.
Näen muidenkin tekevän samoja virheitä kanssani, enkä tuomitse heitä siitä.
En tuomitse myöskään itseäni.
Hymyilen vain.
-Iida
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti