Omat kasvoni

Kun on katsellut omia kasvojaan koko elämänsä

on niin tarttunut omaan näkemykseensä itsestään

ettei ehkä enää osaa katsella itseään muiden silmin.

Omistan kyllä omat pelkoni,
riittämättömyyden tunteeni
sekä ylitsevuotavat ajatukseni.

Huomaan usein pelkääväni,
miettiväni liikaa,
liian syvästi.

Mutta mikä kuva minusta oikeasti piirtyy,
jos yritän katsoa itseäni ulkopuolelta.
Ilman omia odotuksiani, haaveitani, kuvitelmiani, epävarmuuksiani.

Antaako meikittömät kasvoni toiselle jonkun signaalin siitä miten kohdata minut?

Tai nutturalle sykerrellyt hiukseni.

Jos en kiroile kokeeko toinen olonsa epämukavaksi kiroilessaan?

Jos pukeudun tänään "poikamaisesti" ja huomenna mekkoon

saavatko eripäivinä tapaamani ihmiset minusta erilaisen kuvan?

Tiedänkö edes silloin itsekkään kuka olen 

ja millaisen kuvan tahdon pukeutumisellani antaa?

Pukeudunko vain itseäni varten vai muille?

Jos sammutan auton mäkeen viidesti

tekeekö se minusta huonon kuskin takana olevan mielestä,

vai koko kaupungin silmissä?
Voivatko he osata arvata (ja ymmärtää),
että olen ensimmäistä kertaa yksin liikenteessä.
Ja viikonpäästä en todennäköisesti jännitä niin paljon
eikä autonikaan sammuisi enää silloin.

Jos kaadun sateen liukastamaan lehteen 

ajattelevatko muut minun olevan nolo,

vai tuntevatko empatiaa?

Kumoaako epäonnistumiseni kaikki ne hetket, kun olen onnistunut?

Tarvitseeko minun heti kättelyssä kertoa

herkkyydestäni tai uskostani?

Vai voinko vain sanoa olevani ihminen, persoona.

Saanko antaa erillaisten piirteideni ja arvojeni tulla luonnollisesti pintaan

kun jatkamme keskustelua hieman pidempään.

Entä jos en haluaisi niin kovasti kertoa aina itsestäni?

Jos haluaisinkin kuulla kuka edessäni istuva henkilö on.

Jos haluaisinkin pysähtyä hänen kohdalleen

kuunnella, olla läsnä..

Arvostaisiko hän sitä?

Arvostaisitko sinä?