Et antanut minun kasvaa aikuiseksi.
Teit minusta aikuisen.
Mikset nähnyt kypsyyteni alle?
Et huomannut kuinka kuihduin.
Asetit minut muottiin
johon en kuulunut.
Muokkasit minua mielen voimalla.
Kuinka vahvaksi annoinkaan sinun tuntea itsesi
koska nauroin, koska itkin, koska reagoin.
Koska uskalsin vielä silloin olla elossa.
En saanut kasvaa tahdissani.
Sisältäni jäi kai kohtaamatta jotakin?
Tahtoisin vielä tutustua siihen
johon sinulla ei ollut uskallusta tutustua:
Herkkyyteeni
lampsenmielisyyteeni
omiin rajoihini.
Jäin jumiin seiniesi sisään
Metsäpoluille jonne johdatit minut
Nyt olet kadonnut näkymättömiin,
hyvä niin.
Kuitenkin kuulen yhä sanasi,
tunnen yhä katseesi,
ikävänpuoleisina väristyksinä selkärangassani.
Adrenaliinina kehossani
kaltereina unimaailmani ympärillä.
Yhteys meidän välillämme ei kai koskaan m u r t u n u t,
vaikka mursitkin minut.
Katsoin itseäni niin kauan rikkinäisestä peilistä.
Aloin viimein uskoa siihen kuvaan jota heijastit.
Näinkö itseni,
vai sinut,
kenties sen joksi olin tullut?
Ehkä näin vain ihmisen:
Luodun ilman Luojansa armoa.
En muista sanoitko koskaan sitä sanaa.
Muistitko kaikkien selityksiesi,
epätoivosi
ja määrätietoisuutesi
keskellä nähdä,
ettei mikään muu olisi merkinnyt niin paljon...
..kuin yksi sana:
"Anteeksi"
(Ja väärinkäsitysten ehkäisemiseksi:
tekstiin ei liity nykyinen kumppanini eikä kukaan perheenjäseneni)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti