Pieni mutta suuri sana, "anteeksi"

"Sinä olet kipeä, mutta paranet vielä.
Niin kauan kuin pidät kiinni menneisyydestäsi,
se kyllä pitää kiinni sinusta."
- Tummien perhosten koti

Katsoin taas kerran elokuvan Tummien perhosten koti,
eikä ajatukseni saa siltä rauhaa.
Vaikka elokuvassa on väkivaltaa ja muita ihmistä syvästi haavoittavia asioita,
on rivien välistä luettavissa myös paljon kauneutta.
Tai ainakin niin minä sen näen,
vaikken välttämättä siitä paljon ymmärräkkään.

Tai ymmärränpäs. Ymmärrän ihmisen herkkyyden.
Sen, kun kovan kuoren alle yrittää piilottaa jotain.
Kun kauniit ajatukset tulevatkin rumina ulos.
Kun hyvät teot käsitetään väärin eikä hiljaisuuttasi ymmärretä.
Kun käyttäydyt kuin sinua satuttaneet läheisesi,
vaikka luulit päättäneesi ettei sinusta ikinä tule sellaista.
Ja kun menneisyytesi hallitsee nykyisyyttäsi,
etkä loppujenlopuksi osaa tehdä muuta kuin pelätä huomista.

Kun olet sielultasi kaunis, mutta väärinkäsitykset muokkaavat ihmisten ennakkoluuloja.

Elokuvassa Juhani niminen poika viedään saarelle,
jossa on muita "hänen kaltaisiaan".
Silti vaikuttaa että Juhanissa onkin jotain erilaista kuin toisissa.
Hän on arka ja hiljainen, eikä pidä itsestään mitään meteliä.
Kyseisellä saarella olevat pojat ovat kaikki vaikea taustaisia,
mutta sinne he ovat tulleet, jotta parantuisivat.
Kaikille ei kuitenkaan käy näin. Miksi ei?
Koska he eivät pysty siirtymään kivusta rakkauteen.
He eivät anna anteeksi itselleen. Toisilleen.
Kenellekkään.

Elokuvassa kuvataan loistavasti menneisyyden sekoittuminen nykyhetkeen.
Kuinka elämämme useimmiten kulkevat niin,
että kaikki minkä jätämme taaksemme käsittelemättä, tulee vielä eteemme.
Asiat joita yritämme sulkea pois aivankuin huutavat sisällämme,
jotta käsittelisimme, surisimme ja lopulta löytäisimme siten tien vapauteen.

Joskus vaiennamme tuon huudon uudelleen ja uudelleen.
Joskus emme tee sitä itse, vaan joku muu vaientaa meidät.
Miten meille silloin käy? Ei välttämttä kovin hyvin.
Juhanikin kantoi sisällään suurta salaisuutta,
joka sai hänet toimimaan usein vasten tahtoaan.
Hänellä oli väkivaltainen isä, joka kohteli perheen äitiä kaltoin.
Hänet vaiennettiin lapsena.
Piti olla hiljaa, tai koko perhe kärsii.
Siitä johtuen Juhanista kasvoi hiljainen ja arka selviytyjä,
joka ei hiiskunut kenellekkään traumaattisista kokemuksistaan.
Se kuitenkin haavoitti häntä päivä päivältä enemmän.
Kunnes vastaan tuli viimeinen romahdus.
Siinä hetkessä Juhanin täytyi tehdä sisällään valinta:
Jäänkö hiljaisuuden vangiksi, vai vapautanko itseni tuosta taakasta.

En voi sanoa osaavani samaistua elokuvaan täysin, sillä
omat perhetaustani ovat hyvät. Lähes loistavat.
Perheeni on aina ollut rakastava ja kaikissa tilanteissa tukenani.
Siitä huolimatta jokin minussa ymmärtää näitä maan hiljaisia,
Jotka puhuvat äänettömyytensä kautta.

Alussa puhuin elokuvassa rivien välistä luettavasta kauneudesta.
Minusta se on juuri siinä, miten elokuva päättyy.
Juhani on matkalla pois tuolta syrjäiseltä saarelta.
Hän seisoo satuttamansa ihmisen vieressä,
Ja lausuu pienesti suuren sanan:
"Anteeksi"

Hän saa anteeksi ja päästää irti menneisyydestään.
On astunut askeleen kohti uutta elämää.
Antaa itselleenkin anteeksi.
Ja minusta SE on kaunista.

Juuri tämän haluan itsekkin oppia, päästämään kaikesta surusta irti.
Niin ettei kaikki mennyt olisi enään synkkää ja ikävää,
vaan meitä kauniisti tuudittava muisto.
Haluan oppia näkemään ankeissakin asioissa edes hieman kauneutta.
Ymmärtämään ettei aina tarvitse satuttaa, vaikka tulisikin itse satutetuksi.

"Anna anteeksi, niin sinullekkin anteeksi annetaan"
Niin minulle on opetettu, ja nyt ymmärrän sen tarkoituksen.
Eikä anteeksi antaminen välttämättä tarkoita luottamuksen palautumista.
Tai sitä, että kaikki mennyt palaisi entiselleen. Ei.
Anteeksi antaminen on katkeruudesta irti päästämistä.
Hyvien asioiden löytämistä. Pieni ja arka hymy huulilla.

Tänään ymmärrän, kuinka paljon kiitos ja anteeksi voivat merkitä.
Vaikka niin turhan pieniltä sanoina vaikuttavatkin.
Pieninkään asia tai sana ei kuitenkaan ole turha,
sillä pienistä asioista muodostuu kokonaisuus.

Kiittäen ja anteeksi antaen - Iida

Inhimillinen

Ulkona maa narisee kenkieni alla,
kun lumihiutaleiden hiljainen leijailu
kutittelee nenänpäätä varovasti.
Katseeni seuraa kissantassun jälkiä hangessa.
Minulla ei ole kiire,
mutta silti kävelen ripakasti.
aivankuin pakenisin jotain.

Tiedän kuitenkin että loppupeleissä en pakene.
Kelaan vain asioita nopeammin.
Haluan perille aikaisemmin.
Löytää itseni ripeämmin.
Silti ajallaan.

Enään esiintyminen tai tilanteiden ohjaaminen ei ole minulle haudanvakavaa.
Olen kai saanut kasvaa täydellisyydentavoittelijasta inhimillisemmäksi?

En pelkää niin paljon epäonnistua.
En pelkää nauraa virheilleni.
Näen muidenkin tekevän samoja virheitä kanssani, enkä tuomitse heitä siitä.

En tuomitse myöskään itseäni.
Hymyilen vain.

-Iida