Luotan

Joskus pysähdyn katsomaan ympärilleni

ja huomaan vuosien kuluneen ohitseni.

Tajuan seisoneeni paikallani pitkään

liikkumatta, aivankuin peläten jotain.

Jotain, joka ei ehkä koskaan tapahdu.

Miksi se on silti hallinnut minua niin pitkään

Se tunne: pelko.

Pelko on tärisevät kädet ja tunne,

joka yltyy niin voimakkaaksi ettet tunne muuta.

Pelko on menneisyyden ja oletusten sekoittumista toisiinsa.

Pelko on sisäänpäin vieriviä kyyneleitä

jotka tuntuvat sähkövirtana kurkusta vatsanpohjaan.

Se on saanut jalkani pysähtymään paikalleen ja

suuni vaikenemaan asioista.

Silmäni katsomaan vain maata ja minut pakenemaan

kaikkea mitä kohti haluan kulkea.

Se on saanut sosiaalisuuteni sullottua pieneen rasiaan

ja luovuuteni ahdistettua nurkkaan.

Vaikeneminen on kasannut muuria eteeni

suojakilveksi itseäni vastaan.

Kuitenkin kun saan sanottua ensimmäisen sanan,

puhuminen helpottuu.

Silmät aukenevat näkemään selkeämmin.

Pelkojen ja ahdistuksen vastustaminen kannustaa

luvuutta ja sosiaalisuutta raottamaan sieluni ovea.

En minä kuulu pimeään.

Ei luovuuteni ole tarkoitettu piilotettavaksi nurkkaan.

Minulla on lupa ottaa vastaan onnellisuus,

joka kolkuttelee ovellani.

Miksi pelätä asioita, jotka tapahtuivat joskus?

Ne ovat menneisyyttä ja minä elän nyt.

Minun ei tarvitse antaa menneisyyden ohjata elämääni.

Pelko ei tee puolestani valintoja.

Se ei estä minua hymyilemästä vastaantulijoille.

Pelko ei pakota minua poistumaan huoneesta

jossa oikeasti haluan olla.

Ei enään, ei ainakaan niin usein kuin ennen.

Pelko tulevaisuudesta yrittää viedä iloni tämän hetkisestä onnesta,

mutten suostu kuuntelemaan pelon kuiskeita enään.

Pelko on valhe, joka pakenee totuutta.

Enkä minä halua alistua enään valheiden pyöritykseen.

"Ole rohkea ja luja, Älä pelkää, äläkä lannistu."

On sanat jotka soivat sydämessäni kauniina melodiana.

Tiedän etten ole yksin.

Ja vaikka pelko syöksähtäisikin ajatuksiini

taas jonakin päivänä suhisevana sadekuurona,

Luotan siihen ettei sade muutu tulvaksi.

Eikä pelko voi hukuttaa minua lopullisesti.

Monta hyväksyvää katsetta, enkeleitä ystävien muodossa

ja monia syvällisiä keskusteluita. Satunnaiset hetket vain itseni

seurassa tutustuen omiin rajoihini. Ja yksi päätös

tuhannesta: En enään pelkää, minä luotan.

Luotan tähän hetkeen.

Luotan jälleen rakkauteen ja aitouteen.

Luotan siihen, että hyviäkin ihmisiä on jäljellä.

Luotan myös, että elämä kannattelee minua pinnalla,

vaikka joskus unohtaisin miten uidaan.

Ja mikä parasta: Luotan siihen, että rakkaus ja totuus

voittaa jokaisen pelon ja jokaisen valheen.

Avaathan sinäkin ovesi onnellisuudelle,

joka koputtaa ovellasi juuri nyt?

Rakkaudella - Iida

Matkalla kotiin

Linja-auton viileä ilmastointi

ja utuisuus ikkunan takana.

Matkalla vain jonnekkin.

Ikuisena lapsena ikuisella matkalla,

joka jatkuu ja jatkuu vain.

Ehkä joskus löydän perille? Kotiin.

Kuulokkeissa kuuluu musiikkia

jossa joku laulaa ehdottomasta rakkaudesta.

Onko ehdoton rakkaus sitä että päästää irti vaikka rakastaisikin?

Lähimmäisen hyvinvoinnin laittamista omansa edelle.

Tai sitä että rakastan, vaikkei aina olisi voimia pitää kiinni?

Tai sitä että pysyn vieressä, vaikka sitä ei minulta vaadittaisikaan.

Onko ehdoton rakkaus tunne vai päätös?

Sieluni sykkii kysymyksistä.

Olen silti kiitollinen etten omista kaikkea tietoa,

vaan että saan kulkea, tutkia, erehtyä ja löytää.

Ja vaikka olen aina matkalla jonnekkin,

on minulla silti niin monessa paikassa hyvä olla.

Kun katson menneisyyteen huomaan paikkoja joissa minua ei nähty.

Paikkoja joihin en kuulunut. Tilanteita joissa ahdistus täytti ajatukseni.

Nyt tilanne on kuitenkin toinen.

Elämääni tulleet sielultaan kauniit ihmiset herättävät uskoni rakkauteen.

Saan uskoa siihen ihmiseen joka pohjimmiltani olen.

Ottaa pieniä askeleita päivä päivältä löytääkseni tasapainon elämääni.

Eikä minun tarvitse pelätä elämän joskus kovilta tuntuvia oppitunteja.

Ne vain auttavat minua ymmärtämään itseäni ja toisia paremmin.

Ne opettavat minua itkemään itkevien kanssa ja nauramaan nauravien luona.

Oli se sitten ystävän rakkautta, romanttista rakkautta

tai ehdotonta rakkautta ilman mitään odotuksia..

Niin rakkaus on kaikissa muodoissaan aina varmin tie kotiin.

Rakkautta pohtien - Iida

(kuva we heart it)

Elämä on täynnä valintoja

Lukisinko muiden kirjoittamia kauniita sanoja elämästä,

vai tutustuisinko itseeni kirjoittamalla lauseita jotka koputtelevat sydämeni ovella?

Katsoisinko elokuvia jännittävästä elämästä joka on täyttä seikkailua,

vai keskittyisinkö olemaan läsnä omassa elämässäni tehden siitä ainutlaatuisen?

Ostaisinko helposti lämmitettävän pikaruoan ja söisin sen nopeasti ja stressaantuneena,

vaiko lämmittäisin puuhellan ja tekisin ruokaa läheisteni kanssa hyvän musiikin soidessa taustalla?

Tekisinkö pikatreenin kuntopyörää polkien ajatuksella "kunhan saan tämän tehtyä",

Vai voisinko lähteä ulos raikkaaseen ilmaan, sekä vaihtuviin maisemiin ja oikeasti nauttia siitä mitä teen? Ilman mitään suorittamisen tunnetta.

Kiittäisinkö ystävääni kahvin kaatamisesta, tai oven avaamisesta sen takia että on kohteliasta kiittää, vaiko siksi että aidosti iloitsen hänestä ja siitä että hän haluaa auttaa.

Teenkö perheelleni ruokaa koska itselläni on nälkä, vaiko siksi että haluan yllättää heidät täyttävällä aterialla ja mukavalla yhteisellä hetkellä ruokapöydän ääressä? Huolimatta siitä osattaisiinko sitä arvostaa.

Tapaanko sukulaisiani koska ajattelen heidän vaativan sitä minulta, vaiko siksi että todella haluan kuulla mitä heille kuuluu ja olla läsnä?

Lukisinko rakkaus runoja kyynelehtien ja miettien miksei minulle käy noin,

vai huomaisinko niiden pohjalta omassakin elämässäni kauniita hetkiä ja runon aiheita?

Katkeroituisinko ja muistelisin ikuisesti menneitä virheitä,

Vai antaisinko anteeksi ja jatkaisin omaa elämääni saaden rauhan sydämeeni?

Välttelisinkö ihmisten katseita ja peittelisinkö heikkoja kohtiani,

Vai katsoisinko silmiin pysähtyen ihmisten kohdalle paljastaen etten ole täydellinen. Huomaten että me kaikki pelkäämme samoja asioita luullen tarpovamme niiden kanssa aivan yksin.

Kysellen ja elämää pohtien - Iida

Katse tähden tavoittaa

Onni on pienissä asioissa.

Mutta eihän sun kaltaista ole toista.

Se on kaunista, miten silmissäs

voi näkyäkkin ikuisuutta.

Ei susta voi edes tehdä laulua

Koska ei sanat pysty kuvailla

Sitä paloa ja janoa

Jota sun sydämelläs voi tuntea.

Päivät kuluu, jokainen erityislaatuaan

Vaikka ne harmaina toistaa toisiaan

Hän hiljaa peiliin katsahtaa

Ehkä tänään jotain uutta kokea saa?

Seikkailuun tarttuu, ei pelkää ollenkaan

Jokin häntä päiväst toiseen kannattaa

Hänelle vaikeaa on kai tunnustaa,

että vuodet joskus painaa liikaa.

Pukee päälle sotavarustuksen varmimman

Erilaisuudessa on varmuus taitavan

Hän ei mukaudu, vaan kulkee omat tiet

Häntä harhaan ei turhaan kukaan vie

Tietää vihdoin mitä tahtoo elämältään

Vaikka kauan huusi vihaa pimeään

Tänään seisoo lujana, on vapaa lentämään

On saanut kerättyä ohjeet onnelliseen elämään

Ja vaikka tää ystävyys päättyis tänään tähän

Tiedän että vielä palaan vähän

Takas muistoon, siihen tunteeseen

Miten silmissä loistaa vapaus

Nytkun sun täytyy taas pois kiiruhtaa

Muistan silti sun sanat ainiaan

Ei ole unta, eikä myöskään valhetta

Sulla tallessa muisto, rakkaus sielussa

Kun yö levittää verkkojaan

Ylle tämän hauraan pienen maan

Hän nostaa katsettaan

Katse voimakas tähden tavoittaa

Kädet kohoaa ristiin vatsallaan

Istuu aloillaan, rauha hehkussaan

Ei rukoile, ei myönnä ainakaan

Vaikka kukas hänen mieltään tavoittaa?

Muistaa ystävää, hiljaa anoen

Kyynel poskelle vierii varoen

Eihän kukaan näe? Kääntää hiljaa pään

Taas kipu hiljaisuuden vangiksi jää

Ei häpeä, vaan luo itseään

Kuriton, mut nöyrtynyt jo mieleltään

Ei enään huuda, lähtee riidan tullen pois

Voikunpa hän itseänsä rakastaa taas vois

Ja vaikka kaukaa katsonkin

Pystyn näkemään sun hahmos paremmin

Mikään ei voi vidä sulta vahvuuttasi pois

Vaikka moni sut lyödä tahtois

Sä pystyt taistelemaan vastaan, tiedät sen

Kunhan muistat sisälläsi äänen hiljaisen

Se sua neuvoo ja ohjaa varoen

Kohti kotia, luokse ystävien.

- Iida

(kuva we heart it)

Oletko sinäkin? Minä olen.

Oletko sinäkin ajattelija?

Herkkä olento vailla vastauksia.

Voitko sinäkin istua paikallasi

liikkumatta, hiljaa.

Tietäen ettet ole yksin,

vaikkei huoneessa ole muita.

Sinulla on silti aina ajatuksesi.

Ja aika,

joka vilistää hiekkana silmissäsi

muuttuen kristallipuroiksi poskillasi.

Hetket helisevät jossain kaukana.

Oletko silti aina läsnä?

Löydätkö sinäkin kauneuden

yksinkertaisuudesta?

Lehden liikahduksesta

ja aaltojen voimakkuudesta.

Pystytko samaistumaan runoihin

ja laulujen sanoihin

joita ei soiteta radioissa.

Ajatellen, että olet ainut tällainen..

..erilainen.

Kuuletko melodian sateen ropinassa?

Huomaatko yksinäisen nurkassa?

Pystytkö ymmärtämään asioita

joista ei kaduilla puhuta.

Näetkö kyyneleen vanhuksen silmäkulmassa?

Kertomassa hänen tarinaansa.

Haluatko sinäkin tallettaa kuvaan

jotain mitä tahdot näyttää muille

Koska tiedät että tuo hetki on arvokas jollekkin,

jossakin, merkitsee jotakin.

Ehkä liikaa?

Tiedätkö sinäkin tunteen

kun aika muuttuu sumuverhoksi

ja ainoa todellisuutesi

on mielen luomat unelmat.

Taivas järven takana luo purppuraansa

ja sinä istut vain hiljaa

hymyn häivähdys kasvoillasi.

Sinä olet kaunis.

Pieni mutta suuri sana, "anteeksi"

"Sinä olet kipeä, mutta paranet vielä.
Niin kauan kuin pidät kiinni menneisyydestäsi,
se kyllä pitää kiinni sinusta."
- Tummien perhosten koti

Katsoin taas kerran elokuvan Tummien perhosten koti,
eikä ajatukseni saa siltä rauhaa.
Vaikka elokuvassa on väkivaltaa ja muita ihmistä syvästi haavoittavia asioita,
on rivien välistä luettavissa myös paljon kauneutta.
Tai ainakin niin minä sen näen,
vaikken välttämättä siitä paljon ymmärräkkään.

Tai ymmärränpäs. Ymmärrän ihmisen herkkyyden.
Sen, kun kovan kuoren alle yrittää piilottaa jotain.
Kun kauniit ajatukset tulevatkin rumina ulos.
Kun hyvät teot käsitetään väärin eikä hiljaisuuttasi ymmärretä.
Kun käyttäydyt kuin sinua satuttaneet läheisesi,
vaikka luulit päättäneesi ettei sinusta ikinä tule sellaista.
Ja kun menneisyytesi hallitsee nykyisyyttäsi,
etkä loppujenlopuksi osaa tehdä muuta kuin pelätä huomista.

Kun olet sielultasi kaunis, mutta väärinkäsitykset muokkaavat ihmisten ennakkoluuloja.

Elokuvassa Juhani niminen poika viedään saarelle,
jossa on muita "hänen kaltaisiaan".
Silti vaikuttaa että Juhanissa onkin jotain erilaista kuin toisissa.
Hän on arka ja hiljainen, eikä pidä itsestään mitään meteliä.
Kyseisellä saarella olevat pojat ovat kaikki vaikea taustaisia,
mutta sinne he ovat tulleet, jotta parantuisivat.
Kaikille ei kuitenkaan käy näin. Miksi ei?
Koska he eivät pysty siirtymään kivusta rakkauteen.
He eivät anna anteeksi itselleen. Toisilleen.
Kenellekkään.

Elokuvassa kuvataan loistavasti menneisyyden sekoittuminen nykyhetkeen.
Kuinka elämämme useimmiten kulkevat niin,
että kaikki minkä jätämme taaksemme käsittelemättä, tulee vielä eteemme.
Asiat joita yritämme sulkea pois aivankuin huutavat sisällämme,
jotta käsittelisimme, surisimme ja lopulta löytäisimme siten tien vapauteen.

Joskus vaiennamme tuon huudon uudelleen ja uudelleen.
Joskus emme tee sitä itse, vaan joku muu vaientaa meidät.
Miten meille silloin käy? Ei välttämttä kovin hyvin.
Juhanikin kantoi sisällään suurta salaisuutta,
joka sai hänet toimimaan usein vasten tahtoaan.
Hänellä oli väkivaltainen isä, joka kohteli perheen äitiä kaltoin.
Hänet vaiennettiin lapsena.
Piti olla hiljaa, tai koko perhe kärsii.
Siitä johtuen Juhanista kasvoi hiljainen ja arka selviytyjä,
joka ei hiiskunut kenellekkään traumaattisista kokemuksistaan.
Se kuitenkin haavoitti häntä päivä päivältä enemmän.
Kunnes vastaan tuli viimeinen romahdus.
Siinä hetkessä Juhanin täytyi tehdä sisällään valinta:
Jäänkö hiljaisuuden vangiksi, vai vapautanko itseni tuosta taakasta.

En voi sanoa osaavani samaistua elokuvaan täysin, sillä
omat perhetaustani ovat hyvät. Lähes loistavat.
Perheeni on aina ollut rakastava ja kaikissa tilanteissa tukenani.
Siitä huolimatta jokin minussa ymmärtää näitä maan hiljaisia,
Jotka puhuvat äänettömyytensä kautta.

Alussa puhuin elokuvassa rivien välistä luettavasta kauneudesta.
Minusta se on juuri siinä, miten elokuva päättyy.
Juhani on matkalla pois tuolta syrjäiseltä saarelta.
Hän seisoo satuttamansa ihmisen vieressä,
Ja lausuu pienesti suuren sanan:
"Anteeksi"

Hän saa anteeksi ja päästää irti menneisyydestään.
On astunut askeleen kohti uutta elämää.
Antaa itselleenkin anteeksi.
Ja minusta SE on kaunista.

Juuri tämän haluan itsekkin oppia, päästämään kaikesta surusta irti.
Niin ettei kaikki mennyt olisi enään synkkää ja ikävää,
vaan meitä kauniisti tuudittava muisto.
Haluan oppia näkemään ankeissakin asioissa edes hieman kauneutta.
Ymmärtämään ettei aina tarvitse satuttaa, vaikka tulisikin itse satutetuksi.

"Anna anteeksi, niin sinullekkin anteeksi annetaan"
Niin minulle on opetettu, ja nyt ymmärrän sen tarkoituksen.
Eikä anteeksi antaminen välttämättä tarkoita luottamuksen palautumista.
Tai sitä, että kaikki mennyt palaisi entiselleen. Ei.
Anteeksi antaminen on katkeruudesta irti päästämistä.
Hyvien asioiden löytämistä. Pieni ja arka hymy huulilla.

Tänään ymmärrän, kuinka paljon kiitos ja anteeksi voivat merkitä.
Vaikka niin turhan pieniltä sanoina vaikuttavatkin.
Pieninkään asia tai sana ei kuitenkaan ole turha,
sillä pienistä asioista muodostuu kokonaisuus.

Kiittäen ja anteeksi antaen - Iida

Inhimillinen

Ulkona maa narisee kenkieni alla,
kun lumihiutaleiden hiljainen leijailu
kutittelee nenänpäätä varovasti.
Katseeni seuraa kissantassun jälkiä hangessa.
Minulla ei ole kiire,
mutta silti kävelen ripakasti.
aivankuin pakenisin jotain.

Tiedän kuitenkin että loppupeleissä en pakene.
Kelaan vain asioita nopeammin.
Haluan perille aikaisemmin.
Löytää itseni ripeämmin.
Silti ajallaan.

Enään esiintyminen tai tilanteiden ohjaaminen ei ole minulle haudanvakavaa.
Olen kai saanut kasvaa täydellisyydentavoittelijasta inhimillisemmäksi?

En pelkää niin paljon epäonnistua.
En pelkää nauraa virheilleni.
Näen muidenkin tekevän samoja virheitä kanssani, enkä tuomitse heitä siitä.

En tuomitse myöskään itseäni.
Hymyilen vain.

-Iida