Valo pimeydessä

Miksi tunnen häpeää

jos toinen saa tietää rikkinäisyydestäni

Miksi on vaikea tunnustaa

että toisinaan sisimpään sattuu.

Kuinkahan moni ympärilläni peittää paniikin

niinkuin minäkin?

Kamppailee yksin sateisia päiviä vastaan.

Olisi kai vaikeaa selittää

ettei tässä hetkessä ole hätää

vaikka tärisen, annan kyyneleiden tulla.

Kuinka kertoa, että ne ovat eilisen askeleita.

Tunteita, joita ei ole osannut, tahtonut, 

pystynyt käsittelemään ennen

ja että on hyvä kun ne vihdoin tulvivat pois.

Joskus kuohuten kuin meri

Joskus solisten kuin kevätpuro

Aurinkoisinakin päivinä syntyy varjoja

ja se on meille luonnollista, luontevaa.

Voisimmeko myös nähdä luontevana,

että varjot kuuluvat jokaiseen ihmiseen

köyhään ja rikkaaseen

      itkevään ja nauravaan

            hiljaiseen ja huutavaan

                    vihaavaan ja rakastavaan

Sinuun ja minuun.

Ei varjo puun alla pilaa kaunista päivää

vaan virvoittaa meitä kuumuuden keskellä.

Ei varjostus tuhri maalarin kädenjälkeä

vaan saa kuvan heräämään eloon, irti paperista.

Varjot  korostavat valon merkitystä

saavat meidät liikuttumaan kauneudesta.

Vaikka tunteet heittelisivät,

vaikka heikkous hävettäisi,

vaikka en aina ymmärtäisi pimeän tarkoitusta

niin yksi on tosi:

Pimeys ei ole saanut valoa valtaansa.

-Iida

Rehellisiä runoja

Viimepäivinä on syntynyt monia lyhyehköjä ajatuksia, runon kaltaisia.

Osa niistä on syviä, sisimmästä kumpuavia totuuksia itsestäni.

Osa taas hieman arkisempia, kuvia elämästä sanojen muodossa.

13.10.2017

Tahtoisin useammin muistaa

kirjoittaa, purkaa

ettei tulisi umpikujaa

ajatuksista juoksuesteitä

joihin kompuroida

Kun kaikki on nyt hyvin

uskaltaa antaa itselleen luvan

voida hieman huonommin

kohdata vihdoin itseään

Aurinko raivaa tiensä

kuusiston oksien lävitse huoneeseen

pysäyttää, lohduttaa

ja on läsnä

Osaan edelleen nauttia auringonsäteistä,

kaakaon höyrystä, hiekan rahinasta kenkien alla,

kynttilän hehkusta illalla 

Kauneus ei koskaan kadonnut

vaikka hetkeksi kadotinkin itseni

Olen oppinut paljon omista rajoistani

olen saanut aikaa pysähtyä niihin

Kiitos sinulle joka olet vierellä

vaikka et aina ymmärrä

silti tahdot pysähtyä kuulemaan

ja se riittää

Tahtoisin jo uskaltaa sanoa

etten pelkää niin paljon

muttei uskottelu auta

ei sinua, eikä minua

Siksi en peitä arpea

en haavaa

jotta tiedät etten valehtele

ja että voit luottaa sanoihini

jos huomenna voinkin paremmin.

24.10.2017

Pelastaako sanani pelokkaan

voinko varoillani tehdä paljoakaan

Tuonko toivoa hänelle,

joka on pimeyden kuiluun liian syvälle katsonut

ja ilonpilke silmistään kadonnut

Saan kai koittaa pyrkiä hyvää jakamaan

silti voin vain luottaa

etten tekojeni mukaan palkintoa saa

Se köyhyyteen sieluni hukuttaa

piiloon tahtoisin kaiken lian

tekojeni takaa piilottaa.

25.10.2017

Pelokkaita ilmeitä

sulkeutuneita katseita

Liittymän myyjältä kopeita lauseita

Ilma on ulkona pureva ja kylmä

puut ovat riisuttuja paljaiksi

ja paljas on mielenikin

Onko kaikki tänään todella niin koleaa

vai maalaako paniikki vain maailankuvaa tummemmaksi

Suurilla vedoilla, ahmii säälimättä

Hengitän

Utelias katse sivupöydästä

Herttaisten mummojen rupattelu

Lapsen nauru höyhenen keveä

Aamukin alkoi brunssilla

hyvän ystävän seuralla

ja lahjaksi laseja

oman värisiä

kauniita

On niin paljon hyvääkin

vaikka mieli on melankoliaan taipuvainen

kai taiteilijamaisuutta?

Onneksi aurinko paistaa talvellakin.

Sydäntä availlen, Iida

Häämatkalla

Menimme naimisiin mieheni kanssa elokuun viidentenä päivänä.

Siitä olenkin kirjoitellut jo aikaisemmin tänne blogiin.

Jo ennen häitä meille oli aika selvää, että haluamme lähteä yhdessä häämatkalle Kreikkaan.

Loppujenlopuksi päädyimme Kreetan saarelle Agii Apostolin kylään.

Minulla on ollut tapana kirjoitella päiväkirjaan elämästä ylös ajatuksia ja tunteita mitä mikäkin herättää. Päiväkirja ei siis jäänyt vain ala-aste aikojen tunnekäsittelyn harjoitteluksi. Olen kokenut sen hyvänä keinona laittaa muistot ylös ja kuljetettavaksi mukana kirjan muodossa. Ajatuksia poimin myös häämatkamme aikana muistiin ja tahdon nyt jakaa ne kanssanne kuvienkera.

22.9.2017

Ensimmänen päivä takana. Eilen illalla taxissa ajattelin, että loistaakohan täällä tähdet kirkkaammin kuin kotimaassa? Ainakin Chanian valot rinteillä olivat upea näky öisessä pimeydessä. Kiemurtelimme taxin kyydissä vuoristotietä kohti Agii Apostolin kylää. Hotellilla olimme vasta puolen yön aikoihin ja hotellin omistajan avulla löysimme pienenkiskan josta saimme lentomatkan jälkeen hieman purtavaa. Rauha oli jo laskeutunut kapeille pikkukaduille. 

Tänä aamuna kadut olivat jo täydemmät ihmisvilinästä. Lähikahvilasta löytyi helposti edulliset aamupalaleivät jotka nautiskelimme huoneemme terassilla. Ihastelin suuria kukkia jotka tuntuivat esittelevänsä loistoaan joka kulmilla. 

Olen ihastunut Paulin sosiaalisuuteen englannin kielellä. Olimmepa sitten altaalla, taxissa tai kaupassa niin hän jutustelee taitavasti engalnniksi vastaan tuleville. Itsekkin halkeaisin halusta jutella uusille ihmisille, mutta heikko englanninkielen taitoni saa minut vain hymyilemään ja seurailemaan keskustelua hieman sivustakäsin. Pauli onneksi pitää huolen, etten jää ulkopuolelle ja kääntää tilanteita tarvittaessa suomenkinkielelle.

Ensimmäisen päivän olemme ottaneet vain rennosti ja tutustuneet ympäristöön. Kylä vaikuttaa mukavalta. Illan olemme viettäneet rannalla uiden aaltoja vastaan ja kokien elävämme.

Auringonlaskukin oli kaunis, se täytyy nähdä vielä uudelleen!

24.9.2017

On ollut niin paljon nähtävää, ettei ole meinannut kynään ehtiä tarttua. Olemme kolunneet läpi monet pikku putiikit lähiympäristöstä. Aloimme kerätä pieniä mahdollisia konkreettisia muistoja (Lempikahvilan kuitti, jäätelö annoksen kreikan lippu yms) jotka voin matkan jälkeen kiinnitellä muistiooni.

Lähirantojen inspiroimana päätimme ostaa snorklaus tarvikkeet. Olemme siis päässeet tutustumaan Kreetan vedeanalaiseenkin maailmaan. Tervehdimme myös pikkukaloja, jotka päättivät tehdä kanssani läheisempää tuttavuutta. Sain nimittäin jalkani kimppuun pikkukalan näykkimään. Jaiks! Eipä tuosta siis suurempaa vahinkoa kuitenkaan aiheutunut. Hetken vain arkailin ennenkuin rohkenin aaltojen sekaan uudestaan. 

Rantavedestä löytyvät simpukat ovat päässeet ihailuni ja keräilyn kohteeksi. Kuinka onnelliseksi jokin niin pieni voikaan tehdä, kuin kauneuden löytäminen itsessään jo niin upeasta luonnosta.

Merkityksellisimpiä hetkiä tähän astisesta

on ollut itselleni varmaan illat. 

Kun istuskelemme Paulin kanssa terassillamme 

altaiden sulkeuduttua 

ja vesi pitää hentoista liplatustaan. 

Naapuritkin terasseillaan kuiskuttelevat omia juttujaan kynttilän valossa

 ja ympärillä leijuu rauha.

Syömme maittavaa iltapalaa, 

napostelemme makeita viinirypäleitä 

ja siemailemme viiniä. 

Iltaisin syntyy syvimpiä keskusteluita

 (ehkä se siksi on itselleni niin tärkeäksi hetkeksi muotoutunutkin) 

ja päivän hälinä ehtii painautua kauniiksi muistoksi mielen uumeniin.

26.9.2017

Olimme eilen TUIn järjestämällä retkellä johon sisältyi vuoristokyläläinen kahvila paikallisen aamupalan kera, tippukivi luola, vanha luostari, Elafonissi ranta ja viimeisenä pysähdyksenä Paleohoran kylä. Reissussa oli paljon nähtävää ja mukavia yhteisiä kokemuksia!

Tippukiviluolaan kiivetessä monen monia rappusia kävi jo mielessä, että pitäisikö kääntyä takaisin alas. Mutta onneksi jatkoimme kipuamista, sillä näkymät ja itse luola oli kokemuksena näkemisen arvoinen. Vanhassa luostarissakin oli omanlaista tunnelmaansa. Elafonissin ranta oli reissumme huipentuma. Sitä olen kuullut kutsuttavan myös Caribiamaiseksi rannaksi. Valkoinen pitkä hiekkaranta ja turkoosina kimalteleva merimaisema luovat vaikuttavan näkymän. (Rannalta ei ikävä kyllä ole kuvia sillä tahdoimme elää tuon hetken ilman pelkoa taskuvarkaista.) 

Tutustuimme Suomalaiseen pariskuntaan joka oli myös häämatkalla. Retkellä kävimme yhdessä lounaalla. Heidän kanssaan oli mukavaa jakaa tunnelmia häiden jälkeisestä ajasta, matkan kohelluksista ja neuvoa toisillemme lempipaikoiksemme muodostuneita ravintoloita lähiympäristössä.

Matkamme loppupuolella kävimme myös Chaniassa, joka siis oli lähellämme oleva suurempi kaupunki. Siellä meihin teki suurimman vaikutuksen uudistuksilta säästetty vanhempi osuus. Kapeat kadut, hedelmäkojut, paikallisten reipas jutustelu kadunkulmilla ja mukulakivillä päällystetyt tiet saivat sydämen pamppailemaan innostuksesta. Löysimme sieltä mukavan ravintolan jonne istahtaa ja vain nautiskelimme tuon paikan tunnelmasta.

 Itselläni oli myös tarve vetää hetki henkeä pideltyäni juuri Chanian satamassa isohkoa boa käärmettä harteilla. Olipahan sekin melkoinen itsensä voittamisen hetki ja melkovarmasti en tuota urotekoa uudelleen toteuta. Hahah! 

Näin kului viikkomme Kreetan saarella. Vaikka tekemistä oli paljon, niin tärkeintä tietenkin matkassa oli päästä tutustumaan toiseen entistäkin syvemmin. Koen, että se toteutui matkallamme. Matka oli myös täynnä meille olennaisia pieniä sähellyksiä, esimerkiksi lentolipun tuhoutuminen juuri ennen lähtöä.  Onneksi kuitenkin osasimme loppujenlopuksi nauraa tilanteelle ja asiat järjestyivät ilman suurempia ongelmia. (ainakin opimme ettei kannata tyhjentää taskuja roskikseen jos lentolippu on siellä)

 Huolimatta surkuhupaisista kommelluksista kaikki sujui matkalla lähtökohtaisesti hyvin.

Koen kiitollisuutta kohtaamistamme ihmisistä ja hetkistä joihin sisältyi sylintäydeltä iloa ja rauhaa.

Tästä on hyvä jatkaa.

Sinua siunaavin ajatuksin muistaen, 

Iida ja Pauli ♥

Kipujeni lähteet

Usein kirjoitan blogiini eheytymisestä ja arjen kauneudesta.

Blogini sivussa kuitenkin lukee myös että blogini sisältää ajatuksia henkisistä kivuista.

Enhän tosin määritä lausetta sen tarkemmin.

Tarkoitanko omia kipujani vai kipuja yleisesti?

Mutta jos on eheytynyt, on varmasti täytynyt myös mennä rikki.

Ehkä olen hipaissut kipujeni lähteitä joissakin teksteissä.

Toisinaan lammen tyynipinta on saanut pieniä väreitä.

Mutten koskaan ole uskaltanut antaa toisten sukeltaa syvemmälle,

sinne pohjamutiin hautautuneeseen liejuun, joka lepää veden painon alla.

Mietin myös, onko kipujeni syillä niinkään väliä muille?

Itsehän niiden kanssa vain painin.

Osa minusta haluaisi antaa muille vain sen kauniin puolen,

tämän hetken ja sen kuinka nyt menee paremmin.

Olisiko se kuitenkin tekopyhää?

Maalaus ilman kontrasteja.

Osa minusta haluaa vain oksentaa sen kaiken sanavyörynä ulos.

Räjäyttää sen ilotulitusten lailla pimenevien iltojen tummalle tähtitaivaalle.

Olisiko se kuitenkin huomionkipeyttä?

Maalaus liian kirkkailla väreillä.

Kuinka löytää tasapaino?

Olla vain rehellinen.

Ehkä alan luonnostelemaan puhelimeeni niitä elämäni palasia

joista voisin kirjoittaa.

Miksi peittää jotain, mistä jo on selvinnyt?

Jos avoimuus voisi auttaa jotakuta luottamaan huomiseen

eikö se silloin ole vastuuni?

Rohkeutta keräten, Iida

Hiekkatien laidassa

"Nosta katseesi näkemään,

mitä hyvää ympärilläsi tapahtuu.

Anna katseesi viipyä siinä,

mitä kaunista sinulla on"

-Marleena Ansio

Yllä lainaamani runo on peräisin mieheni minulle ostamasta lahjasta.

Kirjasta, joka on täynnä pieniä rohkaisun sanoja vuoden jokaiselle päivälle. 

 Mieleeni jäi soimaan sanat:

"Anna katseesi viipyä siinä,

mitä kaunista sinulla on"

Aloin pohtimaan, koska olen viimeksi pysähtynyt,

antanut katseeni viipyä,

kaiken sen kauniin äärellä 

mitä elämässäni on viimeaikoina tapahtunut.

Kaikki muutokset, joita elämässäni on kahden viimeisen kuukauden aikana ollut

ovat olleet juuri niitä joita olen innoissani odottanut.

Tuntuu, että kaiken tohinan ja suunnitelmien keskellä

olen kuitenkin unohtanut kaikista tärkeimmän:

Pysähtymisen. Kiitollisuuden siitä

että tämä kaikki todella tapahtuu.

Olen painanut eteenpäin kuin höyryjuna.

Kovaa vauhtia, kiskot narskuen jyrkissäkin mutkissa.

Pysähtymättä.

Kiirehtien päämäärään,

mutta minne?

Jollain ihmeen keinolla sain ahdettua tähänastisen elämäni suurimmat muutokset

viimeisen kahden kuukauden sisälle.

Valmistuminen ammattiin,

Autokortin suorittaminen,

Avioliittoon astuminen,

Muutto ensimmäiseen omaan (yhteiseen) kotiimme

pois vanhempien siipien suojasta.

En kadu yhtäkään näistä päätöskistä.

En poistaisi elämästäni yhtäkään näistä muutoksista.

Nyt kun kaikki on paremmin kuin hyvin

ja vihdoin olen elämässäni vaiheessa jossa pysähtyminen olisi enemmän kuin sallittua

(sillä ne jotka minua tuntevat, tietävät,

että olen aina menossa)

On oloni kuitenkin hieman levoton.

Etsin ikäänkuin jo uutta asiaa jonka kimppuun rynnätä.

Mutten tahdo tehdä sitä virhettä,

sillä en halua kiitää tämän kaiken kauniin ohitse liian lujaa.

On ehkä aikani tiedostaa ja hyväksyä se tosiasia

että nyt on aika pysähtyä hetkeksi.

Painaa jarrua, vaikka kovasta vauhdista onkin vaikeaa päästää irti.

On kuin silmäni olisi sokaissut jonkinlainen vauhtisokeus.

Tiedäthän? Kun saavut moottoritieltä 120km/h ja pitäisi 

hidastaa työmaa-alueen takia kolmeenkymmeneen kilometriin tunnissa

voi se tuntua melkoiselta suoritukselta.

Hetken aikaa tuntuu kuin elämä pysähtyisi.

Kuin mitään ei tapahtuisi ja junnaisit vain paikallaan.

Mutta kyllä silti liikut eteenpäin ja totut rauhallisempaankin vauhtiin.

Liian kovassa vauhdissa ei ehdi katsella ikkunanlävitse vaihtuvia kauniita maisemia.

Tosiasiassa hidastaessa jää aikaa enemmän havannoida mitä ympärillä tapahtuu.

Se on turvallisempaa, mielenkiintoisempaa,

rentouttavampaa.

Joskus on jopa ihan ok pysähtyä hiekkatien sivuun

ihastelemaan ohi lentelevää perhosta

tai pellolla tuulessa huojuvaa viljaa

ja antaa katseen viipyä siinä mitä kaikkea kaunista ympärillä todella tapahtuu.

Ehkä Suvi Teräsniskan laulu: Tässä ja nyt

on syntynyt samankaltaisten asioiden äärellä:

"Entä jos tärkeimmät asiat tapahtuu tällä hetkellä.
Kauneimmat kukat kukkivat juuri nyt liian lähellä.
Entä jos kaikki se mitä etsit on sun edessä.
Entä jos onnesi on nyt ja tässä valmiina."

Vauhtia hidastaen, Iida
(kuvat we heart it:sta)

Sateenvarjo tikarisateessa

Syksy saapuu pian.

Sateen nuolemalta asfaltilta voi löytää jo

keltaisen hohtoisia lehtiä.

Kesä vilkuttelee hyvästejään 

leimahdellen taivaalla salamoiden muodossa

ja reppujensa kokoiset lapset astelevat jo koulutiellään.

Minusta lapsen innostuneessa katseessa on jotain niin kaunista.

Ennen oma piha, äidin syli  ja läheiset metsäpolut

olivat hänen koko maailmansa.

Nyt ovi aukeaa hieman kauemmas, laajempaan ympäristöön.

Se vaikuttaa jännittävältä.

Kaikki ihastelevat kuinka iso tyttö/poika hän onkaan.

Elämästä alkaa saamaan enemmä vastuuta.

Kotiintuloaikoja, kotitehtäviä ja ihmissuhteita.

Hän ottaa suuren askeleen vasta aluillaan olevassa elämässään.

Kaikesta tuosta kauneudesta huolimatta

sydämelläni on myös huoli.

Säästyykö kukaan ihmislapsi tämän maailman kovuudelta?

Riidoilta, ilkeiltä sanoilta kateudelta.

Ennemmin tai myöhemmin jokin satuttaa meitä.

On vain ajankysymys koska se tapahtuu.

Osa meistä saa haavoja jo ennen koulutien alkamista.

Onko ihminen koskaan valmis elämän tuomiin haasteisiin?

Kuinka varjella tuo pieni ja hauras ainutlaatuinen elämä niin,

että hän ihmissydämen kovuuden aiheuttamasta tuskasta huolimatta

saisi nähdä myös kaiken sen kauneuden jota elämässämme on.

Jos joskus saan lahjan olla äiti

toivon etten sulkisi lastani liian tiukasti purppuraiseen pilvilinnaan.

Toivon, että osaisin varoittaa siitä isosta pahasta sudesta

joka koittaa puhkua ja puhista talosi ja elämäsi nurin.

Toivon että koti saisi olla sellainen turvapaikka,

minne nuo puhinat ja puhkumiset eivät ylettyisi.

Paikka jossa niistä voitaisiin puhua.

Haaveeni on että osaisin kertoa,

että kiusaajalla on itsellään paha olla

ja siksi tahtoo satuttaa myös muita.

Ei siksi että sinussa olisi jotain vikaa.

Tahtoisin kannustaa antamaan anteeksi.

Kannustaa rakastamaan vaikka sattuukin,

sillä katkeruus haavoittaa vain omaa sydäntä.

Mutta kuinka sanoisin tuon kaiken niin,

että pieni, elämään vasta totutteleva lapsukainen

ymmärtäisi tarkoitukseni sanojeni takana.

Lipuisiko sanat vain helisten ohitse hänen hauraan mielensä.

Ja kokisiko hän kaikesta yrityksestäni huolimatta jäävänsä vain yksin?

Osaisinko edes sanoa mitään hienoa nähdessäni lapseni silmissä kyyneleitä

vai särkyisikö vain sydämeni ja kokisin epätoivoa tajutessani,

etten voi suojella häntä jokaiselta kolhulta.

Ehkä voin vain rakastaa.

Voin vain osoittaa olevani läsnä.

Poimia hänet syliini tarpeeksi usein.

Muistuttaa, että hän on ainutlaatuinen

ja läheisilleen äärettömän rakas juuri sellaisena kuin on.

Ja toivoa, että se pohja säilyy lävitse ihmiskielien heittelemien tikarisateidenkin.

Rakastaen, Iida

(Kuva lähteestä we heart it)

Totisesti tahdon

"Tästä päivästä alkaen hyvinä ja pahoina päivinä, rikkaudessa ja köyhyydessä, terveenä ja sairaana, pitää huolta ja tukea, rakastaa ja vaalia, kunnes kuolema meidät erottaa. Jumalan pyhän asetuksen mukaisesti, unohtaen kaikki muut olen yksin sinun niin kauan kuin elämme."

Kirjasta Sodassa ja rakkaudessa

Näen sinut kirkon ovien lävitse alttarilla.

Harteikkaana ja hauraana,

miehisenä ja odottavana.

Sydämeni on pamppaillut koko aamun

ajatellessani tätä hetkeä. 

Odottaessani saavani lipua sinua kohti,

kietoa käteni käsivarrellesi ja astella yhdessä alttarille.

Olen aikaisemmin jännittänyt sukulaisten katseita, kasvoja, ajatuksia.

Olen pelännyt kaatuvani matkalla alttarille,

tai paniikkikohtauksen iskevän seisoessamme haavoittuvaisina

elämämme yhden suurimman valinnan edessä.

Mutta jo yli kuukauden ajan rauha on kietonut sydäntäni.

Olen saanut ymmärtää ettemme tee matkaamme yksin,

vaan Herramme Jeesus Kristus seisoo aina vierellämme.

Kuin myös läheiset, ystävät sekä seurakuntayhteys.

Syvälliset keskustelut kanssasi avioliiton merkityksestä meille

ja kulkemamme matka alusta tähän päivään asti

kuplii sydämessäni riemuna ja odotuksena.

Pelko ja epävarmuus on saanut väistyä,
ja kaikki tuhannet kysymykset ja elämän arvaamattomuuden pohdinta,
vastausten etsiminen, on vain lähentänyt meitä entisestään.

Tuhannen kilometrin välimatkasta selviytyminen, yölliset linja-automatkat,

käsien ristiminen seurakunta kokouksen hämärässä,

luonnossa kulkemamme tiet sekä polut, ihastellen luonnon kauneutta,

elämän ihmeellisyyttä. 

Minuun menneisyyden lyömät henkiset haavani
 vuotaen kyyneleinä poskilleni yön hämärinä tunteina

ja sinun rohkeutesi kohdatessasi särkyneisyyttäni.

Elämä koetellessaan rakkauttamme

ja minun herkkyyteni tarttuessani kädestäsi noina hetkinä vain tiukemmin.

Ja ennen kaikkea Jumalan armo, hänen lämmittämänsä rakkaus välillämme,

nuo onnen hetket jotka nostavat hymymme huulillemme vielä tänäänkin

ja vuosienkin päästä.

Tämä kaikki on tuonut meidät tänään tähän

alttarin äärelle luottavaisina, hieman jännittyineinä siitä mihin olemme ryhtymässä,

mutta ennenkaikkea onnellisina.

Saan kuulla sinun sanovan: " Tahdon."

Ja minäkin tahdon, 

totisesti Tahdon.

Kaukaa lähelle

Olin unessa.

Lintu lenteli ympäri huonettani.

Kaarrellen kauniisti, sirosti liehutellen pieniä siipiään.

Hetken kierrettyään ympärilläni

se laskeutui lattialle eteeni.

Se oli pieni, viaton, 

hieman pelokas

mutta kaunis.

Polvistuin kurottaen sitä kohti.

Yritin koskettaa, varovasti hipaista

tuota vapautta jota se kantoi mukanaan.

Mahdollisuutta lähteä tai jäädä.

Olla matkalla jonnekkin

ja aina palata takaisin.

Etsiä loputtomiin pesäpuuta,

paikkaa jossa olisi turvassa,

kotona.

Mutta lintu olikin muuttunut elottomaksi.

Viileäksi. Elämänsä paetessa jo kauas.

Äärettömiin.

Silmän räpäyksessä tuo vapaus, keveys,

loppumaton aika olikin ohitse.

Se ei enään ikinä lähtisi,

eikä palaisi.

Etsisi,

eikä löytäisi.

Sydäntäni särki.

Poimin linnun pienen tyynyn päälle.

Kannoin sitä mukanani

sydän suuresta surusta särkyneenä.

Viimein en jaksanut enään kantaa siroa lintua.

Annoin linnun käsiisi.

Päästin irti kauniista haaveesta,

huolettoman oloisen lennon aiheuttamasta kaiusta sisälläni.

Ymmärsin, ettei tuo ikuinen lento ehkä tuonutkaan vapautta.

Ehkei se ollutkaan niin autuaan onnellista kuin luulin.

Tuo ikuisesti etsinyt, aina liikkeesä ollut lintu

saattoikin nukkua pois surullisen haikeana

koskaan löytämättä perille.

Vain siksi, ettei uskaltanut jäädä.

Ei tehdä pesää, ei pysähtyä.

Ehkä lintu ei ikinä saanut tietää,

että se kaikista vahvin pesäpuu,

olisi ollut vain muutaman siiveniskun päässä.

Jonkun toisen valmiiksi kasvattamassa puussa,

kuuden laudanpalan suojassa,

valmis koti.

Ja luulin jo herääväni

kun vielä näin linnun heräävänkin eloon.

Nousevan ilmaan käsiesi lämmöstä.

Se liiteli jälleen kauniisti.

Ja vain toivon, 

että löysi perille.

-Iida

Omat kasvoni

Kun on katsellut omia kasvojaan koko elämänsä

on niin tarttunut omaan näkemykseensä itsestään

ettei ehkä enää osaa katsella itseään muiden silmin.

Omistan kyllä omat pelkoni,
riittämättömyyden tunteeni
sekä ylitsevuotavat ajatukseni.

Huomaan usein pelkääväni,
miettiväni liikaa,
liian syvästi.

Mutta mikä kuva minusta oikeasti piirtyy,
jos yritän katsoa itseäni ulkopuolelta.
Ilman omia odotuksiani, haaveitani, kuvitelmiani, epävarmuuksiani.

Antaako meikittömät kasvoni toiselle jonkun signaalin siitä miten kohdata minut?

Tai nutturalle sykerrellyt hiukseni.

Jos en kiroile kokeeko toinen olonsa epämukavaksi kiroilessaan?

Jos pukeudun tänään "poikamaisesti" ja huomenna mekkoon

saavatko eripäivinä tapaamani ihmiset minusta erilaisen kuvan?

Tiedänkö edes silloin itsekkään kuka olen 

ja millaisen kuvan tahdon pukeutumisellani antaa?

Pukeudunko vain itseäni varten vai muille?

Jos sammutan auton mäkeen viidesti

tekeekö se minusta huonon kuskin takana olevan mielestä,

vai koko kaupungin silmissä?
Voivatko he osata arvata (ja ymmärtää),
että olen ensimmäistä kertaa yksin liikenteessä.
Ja viikonpäästä en todennäköisesti jännitä niin paljon
eikä autonikaan sammuisi enää silloin.

Jos kaadun sateen liukastamaan lehteen 

ajattelevatko muut minun olevan nolo,

vai tuntevatko empatiaa?

Kumoaako epäonnistumiseni kaikki ne hetket, kun olen onnistunut?

Tarvitseeko minun heti kättelyssä kertoa

herkkyydestäni tai uskostani?

Vai voinko vain sanoa olevani ihminen, persoona.

Saanko antaa erillaisten piirteideni ja arvojeni tulla luonnollisesti pintaan

kun jatkamme keskustelua hieman pidempään.

Entä jos en haluaisi niin kovasti kertoa aina itsestäni?

Jos haluaisinkin kuulla kuka edessäni istuva henkilö on.

Jos haluaisinkin pysähtyä hänen kohdalleen

kuunnella, olla läsnä..

Arvostaisiko hän sitä?

Arvostaisitko sinä?

Et antanut minun kasvaa aikuiseksi.

Teit minusta aikuisen.

Mikset nähnyt kypsyyteni alle?

Et huomannut kuinka kuihduin.

Asetit minut muottiin

johon en kuulunut.

Muokkasit minua mielen voimalla.

Kuinka vahvaksi annoinkaan sinun tuntea itsesi

koska nauroin, koska itkin, koska reagoin.

Koska uskalsin vielä silloin olla elossa.

En saanut kasvaa tahdissani.

Sisältäni jäi kai kohtaamatta jotakin?

Tahtoisin vielä tutustua siihen

johon sinulla ei ollut uskallusta tutustua:

Herkkyyteeni

lampsenmielisyyteeni

  omiin rajoihini.

Jäin jumiin seiniesi sisään

Metsäpoluille jonne johdatit minut

Nyt olet kadonnut näkymättömiin, 

hyvä niin.

Kuitenkin kuulen yhä sanasi,

tunnen yhä katseesi,

ikävänpuoleisina väristyksinä selkärangassani.

Adrenaliinina kehossani

kaltereina unimaailmani ympärillä.

Yhteys meidän välillämme ei kai koskaan  m u r t u n u t,

vaikka mursitkin minut.

Katsoin itseäni niin kauan rikkinäisestä peilistä.

Aloin viimein uskoa siihen kuvaan jota heijastit.

Näinkö itseni,

                   vai sinut, 

kenties sen joksi olin tullut?

Ehkä näin vain ihmisen:

Luodun ilman Luojansa armoa.

En muista sanoitko koskaan sitä sanaa.

Muistitko kaikkien selityksiesi,

                                                 epätoivosi

                         ja määrätietoisuutesi

 keskellä nähdä,

ettei mikään muu olisi merkinnyt niin paljon...

..kuin yksi sana:

"Anteeksi"

(Ja väärinkäsitysten ehkäisemiseksi: 

tekstiin ei liity nykyinen kumppanini eikä kukaan perheenjäseneni)

Osaatko sanoa milloin menit rikki?

Onko todella yli vuosi siitä, kun viimeksi avasin mieleni sopukoita tänne blogiini? Olen kyllä kirjoittanut valtavasti puhelimen muistioon, mutta luulen että nuo kirjoitukset ovat olleet enemmän vain itseäni varten. Olen tämän kuluneen vuoden aikana selvitellyt valtavan määrän erillaisia solmusykermiä sisimmästäni. Siksi ehkä olen ollut niin hiljaa, koska sisälläni on ollut niin valtavasti ääntä. On vaatinut aikaa saadakseen asiat sellaiseen järjestykseen, että pystyisi vuodattamaan niitä sanojen muodossa ulos. Nyt vihdoin huomaan, että sanoja on alkanut tulvimaan. Sekin vie omalla tavallaan aikaa ja voimia, mutta puhdistaa samalla monenlaisista taakoista.

On ollut hetkiä, kun kirjoitan enkä voi jatkaa loppuun, koska ennen viimeisiä lauseita silmät ovat niin sumeina kyynelistä että täytyy lopettaa. On ollut hetkiä, kun kirjoittaessa sisin on täyttynyt maailman positiivisimmista tunteista ja on halunnut vain tanssia ja laulaa. On ollut hetkiä, kun yrittää kirjoittaa eikä vain saa mitään kaunista eikä edes rumaa ulos. Edessä näytöllä lukee vain Blaa Blaa Blaa ja läppärin kannen on aika sulkeutua.

Nyt kuitenkin koen että voisi olla hyvä aika jakaa hieman ajatuksia täälläkin.

Olen pohtinut viimepäivinä kuinka jokainen kohtaamamme henkilö on saattanut vaikuttaa meihin meidän sitä edes huomaamattamme. Kuinka sydämeensä kätkee elämän aikana kymmeniä taakkoja, satoja pahoja lauseita ja tuhansia ilkeitä katseita. Kuinka ihminen on niin haavoittuva ja samaan aikaan tarpeeksi vahva kantaakseen valtavan määrän  muiden asettamaa painoa sisällään. Ja kaiken kauheuden ja kurjuuden keskeltä voi silti löytää niitä arjen kauneimpia hetkiä jotka kantavat eteenpäin minuutti minuutilta.

Usein sanotaan, ettei romahtaminen ole heikkoutta vaan merkki siitä, että on ollut vahva liian kauan. Ymmärrän pointin ja arvostan jokaista joka kantaa taakkoja sisimmässään. Olen myös samaa mieltä, ettei romahtaminen ole välttämättä negatiivinen asia, sillä se avaa mahdollisuuden pysähtyä ja tarkastella asioita uusista näkökulmista. On rohkeaa uskaltaa kohdata kipeät tunteensa ja kohdata itsensä inhimillisenä ihmisenä. Silläkin uhalla, että joskus käsitteleminen sattuu enemmän ja kauemmin kuin se hetki jolloin on päättänyt sulkea kaiken sisäänsä. Joskus kuitenkin pysähdyn ihmettelemään ihmisen tarvetta olla niin äärettömän vahva muiden silmissä. Tarvetta olla vahva liian kauan. Jos voisimme nähdä toisemme jo valmiiksi hieman rikkinäisinä madaltaisiko se kynnystä kertoa rehellisesti ettei aina mene niin hyvin mitä antaa muiden ymmärtää.

Olen miettinyt miksi häpeämme rikkinäisyyttämme niin paljon, niin usein.  Sillä eihän rikkinäisyys tarkoita sitä, että olisi toivoton tapaus.. Eikä sitä, ettei elämässä olisi mitään hyvää?

Rikkinäinen ihminen voi nauraa, saattaa tutustua uusiin ihmisiin tai saada elämässä paljon asioita aikaiseksi kivuistaan huolimatta. Mutta jos rikkinäisyydelle ei anna sen vaatimaa aikaa, rajoja, ymmärrystä ja tukea/apua pysähttyy eheytyminen ja kauniiden asioiden näkeminen elämässä tyrehtyy.

Olen miettinyt, että ehkä rikkinäisyys itsessään ei ole paha asia. Siitä olisi hyvä puhua, kertoa mitä todella käy sisimmässään lävitse. Aina ei kuitenkaan löydy sanoja.  Joskus  haava voi olla niin syvä, että vie valtavasti aikaa ennenkuin sen kanssa voi ryhtyä "työskentelemään". Kivun peittäminen ja kuoren alle kätkeminen voi olla keino selvitä huomiseen. Keino joka auttaa, ja samalla haavoittaa.

Miksi kirjoitan tästä? Siksi, koska olen itse käyttänyt vaikenemista lääkkeenä haavoihini monen vuoden ajan. Tuolloin vaikeneminen tuntui ainoalta mahdollisuudelta päästä elämässä eteenpäin. Hiljaisuus kasasi sisälleni valtavan katkeruuden, vihan ja anteeksi antamattomuuden muurin. Olin opetellut hymyilemään kyyneleiden keskellä, vihaamaan herkkyyttäni, syyttelemään vuoroin itseäni, muita tai Jumalaa. En halunnut myöntää kenellekkään olevani rikki, särjetty ja yksinäinen, koska ajattelin sen olevan heikkoutta. Etäännyin, pidin yllä kulisseja ja koin eläväni kaksoiselämää. Otin kaikki huomioon paitsi itseni, koska pelkäsin sisälläni olevaa haavaa ja tahdoin vain piilottaa sen muilta ja itseltäni.

Tuo peittely antoi katkeruudelle vain  paremman kasvualustan sydämessäni.

Kolmen vuoden vaikenemisen jälkeen saavuin elämässäni tienhaaraan jossa täytyi valita paljastanko sydämeni salaisuudet vai jatkanko irrallaan itsestäni ja muista. Olin tuolloin jo uskossa ja siihen mennessä Jumala oli ainoa, jolle olin pystynyt avaamaan sisimmästäni rehellisesti niitä alueita jonne muut eivät nähneet. Tuolloin päätin uskaltaa  avautua ensimmäistä kertaa toiselle ihmiselle. Olin varma, etten kohtaisi ymmärtäväisyyttä enkä varsinkaan hyväksyntää, mutta toisin kävi. Herralle kiitos, henkilö jolle ensimäisenä kerroin ei torjunut tarinaani.

Saadessani rohkeuden murtaa vaikenemisen muurin uudelleen ja uudelleen ihmisille jotka koin luotettaviksi astuin samalla sellaiseen vuoristorataan jossa on riittänyt jännitystä tähän päivään asti. Eihän eheytyminen nimittäin avautumisenkaan jälkeen tapahtunut hetkessä. Pikemminkin valtavasti asioita alkoi nousta pintaan ja tunteita laidasta laitaan. En kuitenkaan kadu että tein tuon valinnan avautua, koska en tiedä missä olisin tänään, jos olisin jatkanut vaieten.

Asioita nousee pintaan edelleen, muttei niin ylitsepääsemättöminä vuorina kuin ennen. Läheisten tuki, Jumala suhde, kirjoittaminen, maalaaminen jne ovat olleet tekijöitä jotka auttavat uskaltamaan kohdata itsensä kaikkine haavoineen, heikkouksineen mutta myös vahvuuksineen. On täytynyt opetella myös rajoja siinä, että kenelle puhuu ja kuinka avoimesti. Kuinka paljon puhua läheisille ettei toinen uupuisi, mitkä asiat taas vuodattaa Jumalalle ja mitkä ovat niitä jotka tahdon säilyttää edelleen vain itselläni.

On jokatapauksessa mieletöntä armoa saada huomata, ettei ole kahlittuna enään itsesyytöksiin, vihaan eikä katkeruuteen. Luulen, että vaikenemisen aikakin tarvittiin ja tuolloinkin tapahtui eheytymistä, vaikkei sitä itse niin selkeästi silloin nähnytkään. Ilman näitä kaikkia vaiheita en kuitenkaan välttämättä tänään saisi olla vapaa niin monista minua sitoneista asioista.

Ja vaikka en ole vieläkään täysin ehjä

en pelkää olla enää rikkikään.

Uskon, ettei mitään ole tapahtunut ilman tarkoitusta

ja ehkä vielä joskus saan olla vierelläkulkijana

samoja asioita läpi käyvälle ihmiselle.

Voimia toivotellen - Iida

(Alimpien kuvien lähde we heart it)