Kipujeni lähteet

Usein kirjoitan blogiini eheytymisestä ja arjen kauneudesta.

Blogini sivussa kuitenkin lukee myös että blogini sisältää ajatuksia henkisistä kivuista.

Enhän tosin määritä lausetta sen tarkemmin.

Tarkoitanko omia kipujani vai kipuja yleisesti?

Mutta jos on eheytynyt, on varmasti täytynyt myös mennä rikki.

Ehkä olen hipaissut kipujeni lähteitä joissakin teksteissä.

Toisinaan lammen tyynipinta on saanut pieniä väreitä.

Mutten koskaan ole uskaltanut antaa toisten sukeltaa syvemmälle,

sinne pohjamutiin hautautuneeseen liejuun, joka lepää veden painon alla.

Mietin myös, onko kipujeni syillä niinkään väliä muille?

Itsehän niiden kanssa vain painin.

Osa minusta haluaisi antaa muille vain sen kauniin puolen,

tämän hetken ja sen kuinka nyt menee paremmin.

Olisiko se kuitenkin tekopyhää?

Maalaus ilman kontrasteja.

Osa minusta haluaa vain oksentaa sen kaiken sanavyörynä ulos.

Räjäyttää sen ilotulitusten lailla pimenevien iltojen tummalle tähtitaivaalle.

Olisiko se kuitenkin huomionkipeyttä?

Maalaus liian kirkkailla väreillä.

Kuinka löytää tasapaino?

Olla vain rehellinen.

Ehkä alan luonnostelemaan puhelimeeni niitä elämäni palasia

joista voisin kirjoittaa.

Miksi peittää jotain, mistä jo on selvinnyt?

Jos avoimuus voisi auttaa jotakuta luottamaan huomiseen

eikö se silloin ole vastuuni?

Rohkeutta keräten, Iida

Hiekkatien laidassa

"Nosta katseesi näkemään,

mitä hyvää ympärilläsi tapahtuu.

Anna katseesi viipyä siinä,

mitä kaunista sinulla on"

-Marleena Ansio

Yllä lainaamani runo on peräisin mieheni minulle ostamasta lahjasta.

Kirjasta, joka on täynnä pieniä rohkaisun sanoja vuoden jokaiselle päivälle. 

 Mieleeni jäi soimaan sanat:

"Anna katseesi viipyä siinä,

mitä kaunista sinulla on"

Aloin pohtimaan, koska olen viimeksi pysähtynyt,

antanut katseeni viipyä,

kaiken sen kauniin äärellä 

mitä elämässäni on viimeaikoina tapahtunut.

Kaikki muutokset, joita elämässäni on kahden viimeisen kuukauden aikana ollut

ovat olleet juuri niitä joita olen innoissani odottanut.

Tuntuu, että kaiken tohinan ja suunnitelmien keskellä

olen kuitenkin unohtanut kaikista tärkeimmän:

Pysähtymisen. Kiitollisuuden siitä

että tämä kaikki todella tapahtuu.

Olen painanut eteenpäin kuin höyryjuna.

Kovaa vauhtia, kiskot narskuen jyrkissäkin mutkissa.

Pysähtymättä.

Kiirehtien päämäärään,

mutta minne?

Jollain ihmeen keinolla sain ahdettua tähänastisen elämäni suurimmat muutokset

viimeisen kahden kuukauden sisälle.

Valmistuminen ammattiin,

Autokortin suorittaminen,

Avioliittoon astuminen,

Muutto ensimmäiseen omaan (yhteiseen) kotiimme

pois vanhempien siipien suojasta.

En kadu yhtäkään näistä päätöskistä.

En poistaisi elämästäni yhtäkään näistä muutoksista.

Nyt kun kaikki on paremmin kuin hyvin

ja vihdoin olen elämässäni vaiheessa jossa pysähtyminen olisi enemmän kuin sallittua

(sillä ne jotka minua tuntevat, tietävät,

että olen aina menossa)

On oloni kuitenkin hieman levoton.

Etsin ikäänkuin jo uutta asiaa jonka kimppuun rynnätä.

Mutten tahdo tehdä sitä virhettä,

sillä en halua kiitää tämän kaiken kauniin ohitse liian lujaa.

On ehkä aikani tiedostaa ja hyväksyä se tosiasia

että nyt on aika pysähtyä hetkeksi.

Painaa jarrua, vaikka kovasta vauhdista onkin vaikeaa päästää irti.

On kuin silmäni olisi sokaissut jonkinlainen vauhtisokeus.

Tiedäthän? Kun saavut moottoritieltä 120km/h ja pitäisi 

hidastaa työmaa-alueen takia kolmeenkymmeneen kilometriin tunnissa

voi se tuntua melkoiselta suoritukselta.

Hetken aikaa tuntuu kuin elämä pysähtyisi.

Kuin mitään ei tapahtuisi ja junnaisit vain paikallaan.

Mutta kyllä silti liikut eteenpäin ja totut rauhallisempaankin vauhtiin.

Liian kovassa vauhdissa ei ehdi katsella ikkunanlävitse vaihtuvia kauniita maisemia.

Tosiasiassa hidastaessa jää aikaa enemmän havannoida mitä ympärillä tapahtuu.

Se on turvallisempaa, mielenkiintoisempaa,

rentouttavampaa.

Joskus on jopa ihan ok pysähtyä hiekkatien sivuun

ihastelemaan ohi lentelevää perhosta

tai pellolla tuulessa huojuvaa viljaa

ja antaa katseen viipyä siinä mitä kaikkea kaunista ympärillä todella tapahtuu.

Ehkä Suvi Teräsniskan laulu: Tässä ja nyt

on syntynyt samankaltaisten asioiden äärellä:

"Entä jos tärkeimmät asiat tapahtuu tällä hetkellä.
Kauneimmat kukat kukkivat juuri nyt liian lähellä.
Entä jos kaikki se mitä etsit on sun edessä.
Entä jos onnesi on nyt ja tässä valmiina."

Vauhtia hidastaen, Iida
(kuvat we heart it:sta)

Sateenvarjo tikarisateessa

Syksy saapuu pian.

Sateen nuolemalta asfaltilta voi löytää jo

keltaisen hohtoisia lehtiä.

Kesä vilkuttelee hyvästejään 

leimahdellen taivaalla salamoiden muodossa

ja reppujensa kokoiset lapset astelevat jo koulutiellään.

Minusta lapsen innostuneessa katseessa on jotain niin kaunista.

Ennen oma piha, äidin syli  ja läheiset metsäpolut

olivat hänen koko maailmansa.

Nyt ovi aukeaa hieman kauemmas, laajempaan ympäristöön.

Se vaikuttaa jännittävältä.

Kaikki ihastelevat kuinka iso tyttö/poika hän onkaan.

Elämästä alkaa saamaan enemmä vastuuta.

Kotiintuloaikoja, kotitehtäviä ja ihmissuhteita.

Hän ottaa suuren askeleen vasta aluillaan olevassa elämässään.

Kaikesta tuosta kauneudesta huolimatta

sydämelläni on myös huoli.

Säästyykö kukaan ihmislapsi tämän maailman kovuudelta?

Riidoilta, ilkeiltä sanoilta kateudelta.

Ennemmin tai myöhemmin jokin satuttaa meitä.

On vain ajankysymys koska se tapahtuu.

Osa meistä saa haavoja jo ennen koulutien alkamista.

Onko ihminen koskaan valmis elämän tuomiin haasteisiin?

Kuinka varjella tuo pieni ja hauras ainutlaatuinen elämä niin,

että hän ihmissydämen kovuuden aiheuttamasta tuskasta huolimatta

saisi nähdä myös kaiken sen kauneuden jota elämässämme on.

Jos joskus saan lahjan olla äiti

toivon etten sulkisi lastani liian tiukasti purppuraiseen pilvilinnaan.

Toivon, että osaisin varoittaa siitä isosta pahasta sudesta

joka koittaa puhkua ja puhista talosi ja elämäsi nurin.

Toivon että koti saisi olla sellainen turvapaikka,

minne nuo puhinat ja puhkumiset eivät ylettyisi.

Paikka jossa niistä voitaisiin puhua.

Haaveeni on että osaisin kertoa,

että kiusaajalla on itsellään paha olla

ja siksi tahtoo satuttaa myös muita.

Ei siksi että sinussa olisi jotain vikaa.

Tahtoisin kannustaa antamaan anteeksi.

Kannustaa rakastamaan vaikka sattuukin,

sillä katkeruus haavoittaa vain omaa sydäntä.

Mutta kuinka sanoisin tuon kaiken niin,

että pieni, elämään vasta totutteleva lapsukainen

ymmärtäisi tarkoitukseni sanojeni takana.

Lipuisiko sanat vain helisten ohitse hänen hauraan mielensä.

Ja kokisiko hän kaikesta yrityksestäni huolimatta jäävänsä vain yksin?

Osaisinko edes sanoa mitään hienoa nähdessäni lapseni silmissä kyyneleitä

vai särkyisikö vain sydämeni ja kokisin epätoivoa tajutessani,

etten voi suojella häntä jokaiselta kolhulta.

Ehkä voin vain rakastaa.

Voin vain osoittaa olevani läsnä.

Poimia hänet syliini tarpeeksi usein.

Muistuttaa, että hän on ainutlaatuinen

ja läheisilleen äärettömän rakas juuri sellaisena kuin on.

Ja toivoa, että se pohja säilyy lävitse ihmiskielien heittelemien tikarisateidenkin.

Rakastaen, Iida

(Kuva lähteestä we heart it)

Totisesti tahdon

"Tästä päivästä alkaen hyvinä ja pahoina päivinä, rikkaudessa ja köyhyydessä, terveenä ja sairaana, pitää huolta ja tukea, rakastaa ja vaalia, kunnes kuolema meidät erottaa. Jumalan pyhän asetuksen mukaisesti, unohtaen kaikki muut olen yksin sinun niin kauan kuin elämme."

Kirjasta Sodassa ja rakkaudessa

Näen sinut kirkon ovien lävitse alttarilla.

Harteikkaana ja hauraana,

miehisenä ja odottavana.

Sydämeni on pamppaillut koko aamun

ajatellessani tätä hetkeä. 

Odottaessani saavani lipua sinua kohti,

kietoa käteni käsivarrellesi ja astella yhdessä alttarille.

Olen aikaisemmin jännittänyt sukulaisten katseita, kasvoja, ajatuksia.

Olen pelännyt kaatuvani matkalla alttarille,

tai paniikkikohtauksen iskevän seisoessamme haavoittuvaisina

elämämme yhden suurimman valinnan edessä.

Mutta jo yli kuukauden ajan rauha on kietonut sydäntäni.

Olen saanut ymmärtää ettemme tee matkaamme yksin,

vaan Herramme Jeesus Kristus seisoo aina vierellämme.

Kuin myös läheiset, ystävät sekä seurakuntayhteys.

Syvälliset keskustelut kanssasi avioliiton merkityksestä meille

ja kulkemamme matka alusta tähän päivään asti

kuplii sydämessäni riemuna ja odotuksena.

Pelko ja epävarmuus on saanut väistyä,
ja kaikki tuhannet kysymykset ja elämän arvaamattomuuden pohdinta,
vastausten etsiminen, on vain lähentänyt meitä entisestään.

Tuhannen kilometrin välimatkasta selviytyminen, yölliset linja-automatkat,

käsien ristiminen seurakunta kokouksen hämärässä,

luonnossa kulkemamme tiet sekä polut, ihastellen luonnon kauneutta,

elämän ihmeellisyyttä. 

Minuun menneisyyden lyömät henkiset haavani
 vuotaen kyyneleinä poskilleni yön hämärinä tunteina

ja sinun rohkeutesi kohdatessasi särkyneisyyttäni.

Elämä koetellessaan rakkauttamme

ja minun herkkyyteni tarttuessani kädestäsi noina hetkinä vain tiukemmin.

Ja ennen kaikkea Jumalan armo, hänen lämmittämänsä rakkaus välillämme,

nuo onnen hetket jotka nostavat hymymme huulillemme vielä tänäänkin

ja vuosienkin päästä.

Tämä kaikki on tuonut meidät tänään tähän

alttarin äärelle luottavaisina, hieman jännittyineinä siitä mihin olemme ryhtymässä,

mutta ennenkaikkea onnellisina.

Saan kuulla sinun sanovan: " Tahdon."

Ja minäkin tahdon, 

totisesti Tahdon.