Olin unessa.
Lintu lenteli ympäri huonettani.
Kaarrellen kauniisti, sirosti liehutellen pieniä siipiään.
Hetken kierrettyään ympärilläni
se laskeutui lattialle eteeni.
Se oli pieni, viaton,
hieman pelokas
mutta kaunis.
Polvistuin kurottaen sitä kohti.
Yritin koskettaa, varovasti hipaista
tuota vapautta jota se kantoi mukanaan.
Mahdollisuutta lähteä tai jäädä.
Olla matkalla jonnekkin
ja aina palata takaisin.
Etsiä loputtomiin pesäpuuta,
paikkaa jossa olisi turvassa,
kotona.
Mutta lintu olikin muuttunut elottomaksi.
Viileäksi. Elämänsä paetessa jo kauas.
Äärettömiin.
Silmän räpäyksessä tuo vapaus, keveys,
loppumaton aika olikin ohitse.
Se ei enään ikinä lähtisi,
eikä palaisi.
Etsisi,
eikä löytäisi.
Sydäntäni särki.
Poimin linnun pienen tyynyn päälle.
Kannoin sitä mukanani
sydän suuresta surusta särkyneenä.
Viimein en jaksanut enään kantaa siroa lintua.
Annoin linnun käsiisi.
Päästin irti kauniista haaveesta,
huolettoman oloisen lennon aiheuttamasta kaiusta sisälläni.
Ymmärsin, ettei tuo ikuinen lento ehkä tuonutkaan vapautta.
Ehkei se ollutkaan niin autuaan onnellista kuin luulin.
Tuo ikuisesti etsinyt, aina liikkeesä ollut lintu
saattoikin nukkua pois surullisen haikeana
koskaan löytämättä perille.
Vain siksi, ettei uskaltanut jäädä.
Ei tehdä pesää, ei pysähtyä.
Ehkä lintu ei ikinä saanut tietää,
että se kaikista vahvin pesäpuu,
olisi ollut vain muutaman siiveniskun päässä.
Jonkun toisen valmiiksi kasvattamassa puussa,
kuuden laudanpalan suojassa,
valmis koti.
Ja luulin jo herääväni
kun vielä näin linnun heräävänkin eloon.
Nousevan ilmaan käsiesi lämmöstä.
Se liiteli jälleen kauniisti.
Ja vain toivon,
että löysi perille.
-Iida
