Mistä hiutaleet leijailevat. Nuo jäähileet, jäätyneet kyyneleet. Vai kenties onnenpisarat? Miksi niiden kauneus katoaa jos kosken. Voinko ihastella rikkomatta mitään?
Hengitän. Katselen hengityksen höyryä. Usva sumentaa näkökenttäni. Kylmä ilma viiltää keuhkoissani. Tunnen olevani hengissä, vaikken tunnekkaan enään jalkojani, sormiani.
Kiihdytän askeleitani. Tik tak tik tak.
Kiire, kiire.
Lumi narskuu kenkieni alla. Askeleet haparoivat. Ehkä löydän perille? Ympärillä ihmisiä, vieraita kasvoja. Väistetyt katseet. Kiusaantunut hymy..
Silti jokainen huutaa äänettä: "Huomaatko minut? Näethän minut. Tässä olen. Mutten uskalla laskea kuortani, antaa jääni sulaa.. En enään." Elämämme on kuin hiutaleiden kristallinkylmää loistetta.
Pelkään olevani lumihiutale, joka katoaa jos kosket. Ehkä en niin kaunis, kimalteleva, mutta omanlainen. Aivankuin jokainen jääkide, erilainen. Ainutlaatuinen. Tarkasti suunniteltu, hauras.
Mutta miksi pelkäisin? Sillä jos rakkautesi sulattaa minut, en kuole. Muutan muotoani. Ei ole helppoa muuttua, mutta lämmössäsi se on luontevaa.
Ehkä olet maa, johon sulan kevään tullen, kun lämpö ympäröi meitä. Minusta tulee osa sinua, sinä olet minussa. Silti on edelleen maa. Silti on edelleen vesi. Kaksi erillistä asiaa. Muttemme ole enää kaukana. Emme vain pinnalla, emme erossa. Vaan yhdessä, yhteys välillämme. Eikä meitä voi enään irroittaa toisistamme. Ikinä.
Sillä vaikka haihtuisin ilmaan, höyrynä, leijailisin ilmassa hetken. Palaan kuitenkin aina takaisin. Uudestaan ja uudestaan: Vesipisaroina, jääkiteinä. Ilmassa ollessanikin olen läsnä, vaikka näkymätön. Me muutumme, mutta olemme silti aina vain silmänräpäyksen päässä toisistamme.
Ja voit luottaa siihen, etten koskaan katoa. Sillä ei ole paikkaa jonne ikuisesti häviäisin. Olen luonasi taas uudestaan. Joskus täytyy vain mennä, tuskin haluaisin.. Silti, onnea on aina palata. Tietää että löydämme toisemme taas. Se vain on tarkoitettu niin. Siksi en pelkää.
Halauksin, Iida
