Kuplasta ulos

Luin vanhaa päiväkirjaani ja haluan jakaa teille pienen ajatelman sieltä:

" Viimepäivät ovat hurisseet jonkinlaisessa sumupilvessä.

Tuntuu kuin minut olisi suljettu kirkkaaseen kuplaan.

Leijun sen sisällä ja katselen

ihmisiä sen kiiltävän väreilevän pinnan läpi.

Näen kaiken, mutten pysty koskettamaan mitään.

Kuulen sanoja, mutten tunne niiden merkitystä.

Koen sydämessäni, kuinka levottomuus koittaa vallata mieleni.

Tosin, ulkopuolelta minä näytän aivan tyyneltä.

Tiedostan sielussani tapahtuvan jonkinsortin kasvua,

koska tuntuu aivankuin keinuisin utuisesti edestakaisin.

Ymmärrän nyt mitä eräs tuttavani tarkoitti sanoessaan,

että hänen sielunsa nukkuu..

Nyt olen samojen kysymyksien äärellä, kuin hän silloin.

Vastasin silloin hänelle, että kehittyvä lapsikin tarvitsee paljon unta.

Ja niin se todellakin on, minua väsyttää

kokoajan fyysisesti ja henkisesti.

En uskalla puhkaista tuota läpinäkyvää kuplaa ympäriltäni,

koska koen tarvitsevani tuota utuiselta tuntuvaa rajaa vielä.

Se on minulle kuin suojakupla,

joka suojelee minua ja herkkyyttäni.

Tiedän sen puhkeavan joskus,

mutta vasta sitten kun itse olen siihen valmis.

Kun nyt katselen maailmaa tämän kuplani lävitse,

näen monia uusia sävyjä.

Aivankuin puhalletuissa saippuakuplissa.

Tänään osaan erottaa selkeämmin hyvän ja pahan,

sekä surun ja ilon.

Ja vaikka tunnenkin olevani niin kaukana kaikesta,

niin tiedän silti olevani lähempänä todellisuutta

kuin olen koskaan ollutkaan."

Tämä edellä ollut teksti on siis kirjoitettu 2013 huhtikuussa. Olin tuolloin 15vuotias. Hurjaa huomata, kuinka nopeasti aika onkaan mennyt. Ja kuinka paljon minussa on tapahtunut tänä kuluneena aikana. Myös ympärilläni tapahtuneet asiat ova muuttuneet. Mutta en valita, sillä tämä kaikki on ollut vain askeleita parempaan huomiseen.

Nykyään en enään elä tuossa kuplassa. Luulen sen puhjenneen viimevuoden (2015) tammikuussa. Silloin tajusin paljon asioita. Tein tietoisen valinnan päästää kaikesta menneestä surusta irti, luovuttaa kipuni Jumalan käsiin. Olenko onnistunut siinä? Joinain päivinä kyllä, joinain taas en. Mutta haluan tehdä tuon valinnan joka päivä. Haluan oppia hyväksymään asiat joihin en voi itse vaikuttaa.

Vaikka en voi itse vaikuttaa kaikkiin asioihin, ei minun silti tarvitse antaa asioiden vaikuttaa ylivoimaisesti minuun. Voin oppia elämään kohdattujen asioiden kanssa, tai kituuttaa ja yrittää pyristellä kipuja vastaan. Elämässä kipu kuitenkin on se joka kasvattaa ihmistä eniten. Eikä sitä tarvitse pelätä. Asioiden hyväksyminen on auttanut minua eniten siinä, että kuplani puhkesi. Tuolloin huomasin, ettei minua väsytä enään niin paljon. Sain itseni takaisin. Löysin sen onnen, jonka olin kätkenyt herkkyyteni kanssa jonnekkin sisimpääni. Kasvoin henkisesti, ja nyt pystyn olemaan kiitollinen niistä ajoista joina en tuntenut kiitollisuutta.

Tänään huomaan kokonaisuuden, enkä vaihtaisi tästä matkasta päivääkään pois. Sillä tämä kaikki on tehnyt minusta minut.

-Iida
(kuvat lähteestä we heart it)

Tänään on niitä päiviä kun herää aamulla onnellisena. Kaivaa kaikkia vanhoja kuvia esiin ja miettii mitä hyvää Jumala onkaan antanut lahjaksi. Katselee nykyhetkeäkin aivan uusin silmin: kaikki ei ole helppoa, mutta ei kaikki ole huonoakaan. On niin paljon mistä kiittää. Niin paljon <3

Olin eilen lähetyskonfferenssissa ja sieltä yksi tietty lause jäi soimaan päähäni: "Jos menettäisit huomenna kaiken mistä et ole muistanut kiittää tänään, mitä jäisi jäljelle?" Musta toi on niin loistava oivallus! Niin helposti itsekin tuijottaa niitä kipeitä asioita elämässä ettei muista olla kiitollinen, ei muista osoittaa rakkautta. Mutta jos tänään illalla en miettisikään niitä elämän kipupisteitä, vaan kiittäisin elämän lahjasta, ihmisistä elämässäni, päivällä paistaneesta auringosta ja "olet tärkeä" viestistä joka kilahtaa puhelimeeni... Ehkä silloin voisin nukahtaa hymyillen? Tietäen, että meistä pidetään huolta. Muistaen, ettei asiat muutu murehtimalla.

Meillä on jokaisella omat kipumme, omat murheemme. Mutta mitä sinulle jäisi, jos menettisit huomenna kaiken mistä et tänään kiittänyt? 

Sinusta kiitäen -Iida

Jäätyneitä kyyneleitä, onnenpisaroita

Mistä hiutaleet leijailevat. Nuo jäähileet, jäätyneet kyyneleet. Vai kenties onnenpisarat? Miksi niiden kauneus katoaa jos kosken. Voinko ihastella rikkomatta mitään?

Hengitän. Katselen hengityksen höyryä. Usva sumentaa näkökenttäni. Kylmä ilma viiltää keuhkoissani. Tunnen olevani hengissä, vaikken tunnekkaan enään jalkojani, sormiani.

Kiihdytän askeleitani. Tik tak tik tak.
Kiire, kiire.

Lumi narskuu kenkieni alla. Askeleet haparoivat. Ehkä löydän perille? Ympärillä ihmisiä, vieraita kasvoja. Väistetyt katseet. Kiusaantunut hymy..
Silti jokainen huutaa äänettä: "Huomaatko minut? Näethän minut. Tässä olen. Mutten uskalla laskea kuortani, antaa jääni sulaa.. En enään." Elämämme on kuin hiutaleiden kristallinkylmää loistetta.

Pelkään olevani lumihiutale, joka katoaa jos kosket. Ehkä en niin kaunis, kimalteleva, mutta omanlainen. Aivankuin jokainen jääkide, erilainen. Ainutlaatuinen. Tarkasti suunniteltu, hauras.

Mutta miksi pelkäisin? Sillä jos rakkautesi sulattaa minut, en kuole. Muutan muotoani. Ei ole helppoa muuttua, mutta lämmössäsi se on luontevaa.

Ehkä olet maa, johon sulan kevään tullen, kun lämpö ympäröi meitä. Minusta tulee osa sinua, sinä olet minussa. Silti on edelleen maa. Silti on edelleen vesi. Kaksi erillistä asiaa. Muttemme ole enää kaukana. Emme vain pinnalla, emme erossa. Vaan yhdessä, yhteys välillämme. Eikä meitä voi enään irroittaa toisistamme. Ikinä.

Sillä vaikka haihtuisin ilmaan, höyrynä, leijailisin ilmassa hetken. Palaan kuitenkin aina takaisin. Uudestaan ja uudestaan: Vesipisaroina, jääkiteinä. Ilmassa ollessanikin olen läsnä, vaikka näkymätön. Me muutumme, mutta olemme silti aina vain silmänräpäyksen päässä toisistamme.

Ja voit luottaa siihen, etten koskaan katoa. Sillä ei ole paikkaa jonne ikuisesti häviäisin. Olen luonasi taas uudestaan. Joskus täytyy vain mennä, tuskin haluaisin.. Silti, onnea on aina palata. Tietää että löydämme toisemme taas. Se vain on tarkoitettu niin. Siksi en pelkää.

Halauksin, Iida