Onko todella yli vuosi siitä, kun viimeksi avasin mieleni sopukoita tänne blogiini? Olen kyllä kirjoittanut valtavasti puhelimen muistioon, mutta luulen että nuo kirjoitukset ovat olleet enemmän vain itseäni varten. Olen tämän kuluneen vuoden aikana selvitellyt valtavan määrän erillaisia solmusykermiä sisimmästäni. Siksi ehkä olen ollut niin hiljaa, koska sisälläni on ollut niin valtavasti ääntä. On vaatinut aikaa saadakseen asiat sellaiseen järjestykseen, että pystyisi vuodattamaan niitä sanojen muodossa ulos. Nyt vihdoin huomaan, että sanoja on alkanut tulvimaan. Sekin vie omalla tavallaan aikaa ja voimia, mutta puhdistaa samalla monenlaisista taakoista.
On ollut hetkiä, kun kirjoitan enkä voi jatkaa loppuun, koska ennen viimeisiä lauseita silmät ovat niin sumeina kyynelistä että täytyy lopettaa. On ollut hetkiä, kun kirjoittaessa sisin on täyttynyt maailman positiivisimmista tunteista ja on halunnut vain tanssia ja laulaa. On ollut hetkiä, kun yrittää kirjoittaa eikä vain saa mitään kaunista eikä edes rumaa ulos. Edessä näytöllä lukee vain Blaa Blaa Blaa ja läppärin kannen on aika sulkeutua.
Nyt kuitenkin koen että voisi olla hyvä aika jakaa hieman ajatuksia täälläkin.
Olen pohtinut viimepäivinä kuinka jokainen kohtaamamme henkilö on saattanut vaikuttaa meihin meidän sitä edes huomaamattamme. Kuinka sydämeensä kätkee elämän aikana kymmeniä taakkoja, satoja pahoja lauseita ja tuhansia ilkeitä katseita. Kuinka ihminen on niin haavoittuva ja samaan aikaan tarpeeksi vahva kantaakseen valtavan määrän muiden asettamaa painoa sisällään. Ja kaiken kauheuden ja kurjuuden keskeltä voi silti löytää niitä arjen kauneimpia hetkiä jotka kantavat eteenpäin minuutti minuutilta.
Usein sanotaan, ettei romahtaminen ole heikkoutta vaan merkki siitä, että on ollut vahva liian kauan. Ymmärrän pointin ja arvostan jokaista joka kantaa taakkoja sisimmässään. Olen myös samaa mieltä, ettei romahtaminen ole välttämättä negatiivinen asia, sillä se avaa mahdollisuuden pysähtyä ja tarkastella asioita uusista näkökulmista. On rohkeaa uskaltaa kohdata kipeät tunteensa ja kohdata itsensä inhimillisenä ihmisenä. Silläkin uhalla, että joskus käsitteleminen sattuu enemmän ja kauemmin kuin se hetki jolloin on päättänyt sulkea kaiken sisäänsä. Joskus kuitenkin pysähdyn ihmettelemään ihmisen tarvetta olla niin äärettömän vahva muiden silmissä. Tarvetta olla vahva liian kauan. Jos voisimme nähdä toisemme jo valmiiksi hieman rikkinäisinä madaltaisiko se kynnystä kertoa rehellisesti ettei aina mene niin hyvin mitä antaa muiden ymmärtää.
Olen miettinyt miksi häpeämme rikkinäisyyttämme niin paljon, niin usein. Sillä eihän rikkinäisyys tarkoita sitä, että olisi toivoton tapaus.. Eikä sitä, ettei elämässä olisi mitään hyvää?
Rikkinäinen ihminen voi nauraa, saattaa tutustua uusiin ihmisiin tai saada elämässä paljon asioita aikaiseksi kivuistaan huolimatta. Mutta jos rikkinäisyydelle ei anna sen vaatimaa aikaa, rajoja, ymmärrystä ja tukea/apua pysähttyy eheytyminen ja kauniiden asioiden näkeminen elämässä tyrehtyy.
Olen miettinyt, että ehkä rikkinäisyys itsessään ei ole paha asia. Siitä olisi hyvä puhua, kertoa mitä todella käy sisimmässään lävitse. Aina ei kuitenkaan löydy sanoja. Joskus haava voi olla niin syvä, että vie valtavasti aikaa ennenkuin sen kanssa voi ryhtyä "työskentelemään". Kivun peittäminen ja kuoren alle kätkeminen voi olla keino selvitä huomiseen. Keino joka auttaa, ja samalla haavoittaa.
 |
Miksi kirjoitan tästä? Siksi, koska olen itse käyttänyt vaikenemista lääkkeenä haavoihini monen vuoden ajan. Tuolloin vaikeneminen tuntui ainoalta mahdollisuudelta päästä elämässä eteenpäin. Hiljaisuus kasasi sisälleni valtavan katkeruuden, vihan ja anteeksi antamattomuuden muurin. Olin opetellut hymyilemään kyyneleiden keskellä, vihaamaan herkkyyttäni, syyttelemään vuoroin itseäni, muita tai Jumalaa. En halunnut myöntää kenellekkään olevani rikki, särjetty ja yksinäinen, koska ajattelin sen olevan heikkoutta. Etäännyin, pidin yllä kulisseja ja koin eläväni kaksoiselämää. Otin kaikki huomioon paitsi itseni, koska pelkäsin sisälläni olevaa haavaa ja tahdoin vain piilottaa sen muilta ja itseltäni.
Tuo peittely antoi katkeruudelle vain paremman kasvualustan sydämessäni.
Kolmen vuoden vaikenemisen jälkeen saavuin elämässäni tienhaaraan jossa täytyi valita paljastanko sydämeni salaisuudet vai jatkanko irrallaan itsestäni ja muista. Olin tuolloin jo uskossa ja siihen mennessä Jumala oli ainoa, jolle olin pystynyt avaamaan sisimmästäni rehellisesti niitä alueita jonne muut eivät nähneet. Tuolloin päätin uskaltaa avautua ensimmäistä kertaa toiselle ihmiselle. Olin varma, etten kohtaisi ymmärtäväisyyttä enkä varsinkaan hyväksyntää, mutta toisin kävi. Herralle kiitos, henkilö jolle ensimäisenä kerroin ei torjunut tarinaani.
Saadessani rohkeuden murtaa vaikenemisen muurin uudelleen ja uudelleen ihmisille jotka koin luotettaviksi astuin samalla sellaiseen vuoristorataan jossa on riittänyt jännitystä tähän päivään asti. Eihän eheytyminen nimittäin avautumisenkaan jälkeen tapahtunut hetkessä. Pikemminkin valtavasti asioita alkoi nousta pintaan ja tunteita laidasta laitaan. En kuitenkaan kadu että tein tuon valinnan avautua, koska en tiedä missä olisin tänään, jos olisin jatkanut vaieten.
Asioita nousee pintaan edelleen, muttei niin ylitsepääsemättöminä vuorina kuin ennen. Läheisten tuki, Jumala suhde, kirjoittaminen, maalaaminen jne ovat olleet tekijöitä jotka auttavat uskaltamaan kohdata itsensä kaikkine haavoineen, heikkouksineen mutta myös vahvuuksineen. On täytynyt opetella myös rajoja siinä, että kenelle puhuu ja kuinka avoimesti. Kuinka paljon puhua läheisille ettei toinen uupuisi, mitkä asiat taas vuodattaa Jumalalle ja mitkä ovat niitä jotka tahdon säilyttää edelleen vain itselläni.
On jokatapauksessa mieletöntä armoa saada huomata, ettei ole kahlittuna enään itsesyytöksiin, vihaan eikä katkeruuteen. Luulen, että vaikenemisen aikakin tarvittiin ja tuolloinkin tapahtui eheytymistä, vaikkei sitä itse niin selkeästi silloin nähnytkään. Ilman näitä kaikkia vaiheita en kuitenkaan välttämättä tänään saisi olla vapaa niin monista minua sitoneista asioista.
Ja vaikka en ole vieläkään täysin ehjä
en pelkää olla enää rikkikään.
Uskon, ettei mitään ole tapahtunut ilman tarkoitusta
ja ehkä vielä joskus saan olla vierelläkulkijana
samoja asioita läpi käyvälle ihmiselle.
Voimia toivotellen - Iida
(Alimpien kuvien lähde we heart it)
