Pöytälaatikon kätköistä

Näin eräänä yönä unen

johon liittyi monia erillaisia ajatuksia elämästä.

Menneestä ja tästä hetkestä.

Heräsin keskellä yötä

ja tajusin, että olen viimein valmis päästämään irti
menneisyyden tilanteista ja ajatuksista,

jotka ovat kasvattaneen elämäni ympärille orjantappura aitaa

vieden iloa kaikelta tämän hetken kauneudelta.

Tartuin kynään ja kirjoitin.

Neljä osainen runo, jonka löydät alta

syntyi sinä yönä.

Aamulla heräsin ja aurinko muodosti kuvioita seinälle

paistaessaan verhon läpi.

Katselin niitä tovin, hengitin ja tiesin

että olen kiinni hetkessä.

Olen vihdoin läsnä.

Valkoiset valheet

On syväjäätävää ymmärtää,

että kaiken sen keskellä

todella tunsin yhteyttä sinuun.

Tiedän, että tunsin sinut.

Ymmärsin rikkinäisyytesi.

Kuulin äänettömän huutosi.

Päästit minut lasittuneen katseesi taakse

paikkaan jonne muut eivät tahtoneet nähdä.

Sielä oli pimeää, kylmää

yksinäistä.

Kiitos, että sain olla sielä vierelläsi hetken.

Vaikka tuo hetki

oli viedä minulta hengen,

muttei se vienyt.

Kiitos, että päästit vihdoin irti,

kun olin jo kauan repinyt itseäni haavoille

juostakseni pakoon otteestasi.

- - - - - - - - - -

Joskus vihaan sinua.

Vihaan niin että sattuu.

Samalla tiedän liiankin hyvin sen,

että rikottu rikkoo toisen.

Kannoit sisälläsi niin viiltäviä sirpaleita,

ettet voinut olla vahingoittamatta niillä minua.

Ehkä siksi Saksikäsi Edward

liikutti minua tuolloin jostain syvältä.

Uskon tuskasi olleen aitoa.

En koe tarvetta rankaista.

Eikai minulla siihen olisi oikeuttakaan.

Tahtoisin vain saada sinut ymmärtämään,

mitä todella teit.

Mitä veit minulta.

Ja kuiskata, että voit edelleen valita tehdä toisin.

Voit murtaa epärehellisyytesi muotin.

Astua ulos linnakkeestasi.

Lyödä muuriin aukkoja valolle

ja olla tekemättä niin enään kenellekkään toiselle.

Kai uskoit valkoisten valheiden olevan sallittuja

ajatellessasi suojelevasi niillä minua itseltäsi.

Tänään vihdoin uskallan olla kanssasi eri mieltä.

Et suojellut.

Henkinen hypotermia

Jokin sisälläsi oli niin jäätynyttä,

että toisinaan edelleen palelen.

Tahdon hengittää lämpöä.

Parantua tästä henkisestä hypotermiasta.

Tahdon huomata olevani elossa,

pysyväni elossa.

Olen kantanut sinua kauan mukanani

vaikket fyysisesti ole ollut läsnä.

Olen säilönyt sinua vihkojen sivuille.

Kätkenyt selkäreppuun

niin että olkapäät ruhjeilla painostasi

olen pyrkinyt pysymään kiinni

elämän vauhdissa.

Olet ollut niin kauan osa minua,

suruna rinnassani,

ahdistuksena sormenpäissä.

Olen nähnyt sinut kaikkialla,

kohdannut unissa,

aistinut tuulen huminassa.

Vieraissa kasvoissa,

vaihtuvissa elämäntilanteissa

Olen syyttänyt sinua siitä mitä teit.

Siitä, kuinka edelleen toisinaan sattuu.

Enkä ole ymmärtänyt irti päästämisen

olevan loppujenlopuksi omalla vastuullani.

Hiipuu ulappaan

Välillämme ei koskaan ollut taikaa.

Ei vetovoimaa ylitse muiden,

ei vaaleaa,

eikä mustaakaan magiaa,

eikä yliluonnollista sidettä,

sielunkumppanuutta.

Olimme vain kaksi rikinäistä ihmistä

sairaalloisen riippuvaisina toisistaan.

Olet ollut jo kauan matkalla

ja minä turvapaikassani

ulapan toisella puolella.

Valon antajan tornissa.

Vapaana itsekkin seilaamaan,

eksymään, löytämään.

Mutten ole tahtonut nähdä sitä.

Olen juurruttanut jalkani rantakallioon.

Sulattanut sydämeni meren syövereihin.

Painautunut hylkynä meren pohjaan

ja kätkenyt helmen kuoreni sisään

vain ollakseni lähellä 

tuota tutulta tuntuvaa kipua

jota aina pakenin.

Olen toistuvasti nähnyt sen kaiken häpeän

muiston synnyttämän tuskan

ihollani.

Ja vaikka et silloin osannut rakastaa minua

teoisa ja totuudessa

voin silti opetella rakastamaan itseäni

ja päästää viimein irti.

Vilkutan majakan juurelta

ja näen mastojesi hiipuvan

ulapan hämärtyvään horisonttiin.

Olet poissa.

Uusi tie

Minne menen nyt? 

Kuka olen?

En ole enää merenpohjalla.

En ole osa vedenailaista maailmaasi.

Et seilaa enää rannikoillani,

et rantaudu kalliooni.

Jalkani tuntuvat raskailta veden painon jälkeen,

mutta oloni on keveä.

Merituuli tarttuu minuun

johdattaen minut niityille joilla levätä

ja minä lepään.

Helpotuksesta huokaisten, Iida

(kuvat weheartit)