Hiekkatien laidassa

"Nosta katseesi näkemään,

mitä hyvää ympärilläsi tapahtuu.

Anna katseesi viipyä siinä,

mitä kaunista sinulla on"

-Marleena Ansio

Yllä lainaamani runo on peräisin mieheni minulle ostamasta lahjasta.

Kirjasta, joka on täynnä pieniä rohkaisun sanoja vuoden jokaiselle päivälle. 

 Mieleeni jäi soimaan sanat:

"Anna katseesi viipyä siinä,

mitä kaunista sinulla on"

Aloin pohtimaan, koska olen viimeksi pysähtynyt,

antanut katseeni viipyä,

kaiken sen kauniin äärellä 

mitä elämässäni on viimeaikoina tapahtunut.

Kaikki muutokset, joita elämässäni on kahden viimeisen kuukauden aikana ollut

ovat olleet juuri niitä joita olen innoissani odottanut.

Tuntuu, että kaiken tohinan ja suunnitelmien keskellä

olen kuitenkin unohtanut kaikista tärkeimmän:

Pysähtymisen. Kiitollisuuden siitä

että tämä kaikki todella tapahtuu.

Olen painanut eteenpäin kuin höyryjuna.

Kovaa vauhtia, kiskot narskuen jyrkissäkin mutkissa.

Pysähtymättä.

Kiirehtien päämäärään,

mutta minne?

Jollain ihmeen keinolla sain ahdettua tähänastisen elämäni suurimmat muutokset

viimeisen kahden kuukauden sisälle.

Valmistuminen ammattiin,

Autokortin suorittaminen,

Avioliittoon astuminen,

Muutto ensimmäiseen omaan (yhteiseen) kotiimme

pois vanhempien siipien suojasta.

En kadu yhtäkään näistä päätöskistä.

En poistaisi elämästäni yhtäkään näistä muutoksista.

Nyt kun kaikki on paremmin kuin hyvin

ja vihdoin olen elämässäni vaiheessa jossa pysähtyminen olisi enemmän kuin sallittua

(sillä ne jotka minua tuntevat, tietävät,

että olen aina menossa)

On oloni kuitenkin hieman levoton.

Etsin ikäänkuin jo uutta asiaa jonka kimppuun rynnätä.

Mutten tahdo tehdä sitä virhettä,

sillä en halua kiitää tämän kaiken kauniin ohitse liian lujaa.

On ehkä aikani tiedostaa ja hyväksyä se tosiasia

että nyt on aika pysähtyä hetkeksi.

Painaa jarrua, vaikka kovasta vauhdista onkin vaikeaa päästää irti.

On kuin silmäni olisi sokaissut jonkinlainen vauhtisokeus.

Tiedäthän? Kun saavut moottoritieltä 120km/h ja pitäisi 

hidastaa työmaa-alueen takia kolmeenkymmeneen kilometriin tunnissa

voi se tuntua melkoiselta suoritukselta.

Hetken aikaa tuntuu kuin elämä pysähtyisi.

Kuin mitään ei tapahtuisi ja junnaisit vain paikallaan.

Mutta kyllä silti liikut eteenpäin ja totut rauhallisempaankin vauhtiin.

Liian kovassa vauhdissa ei ehdi katsella ikkunanlävitse vaihtuvia kauniita maisemia.

Tosiasiassa hidastaessa jää aikaa enemmän havannoida mitä ympärillä tapahtuu.

Se on turvallisempaa, mielenkiintoisempaa,

rentouttavampaa.

Joskus on jopa ihan ok pysähtyä hiekkatien sivuun

ihastelemaan ohi lentelevää perhosta

tai pellolla tuulessa huojuvaa viljaa

ja antaa katseen viipyä siinä mitä kaikkea kaunista ympärillä todella tapahtuu.

Ehkä Suvi Teräsniskan laulu: Tässä ja nyt

on syntynyt samankaltaisten asioiden äärellä:

"Entä jos tärkeimmät asiat tapahtuu tällä hetkellä.
Kauneimmat kukat kukkivat juuri nyt liian lähellä.
Entä jos kaikki se mitä etsit on sun edessä.
Entä jos onnesi on nyt ja tässä valmiina."

Vauhtia hidastaen, Iida
(kuvat we heart it:sta)