Syksy saapuu pian.
Sateen nuolemalta asfaltilta voi löytää jo
keltaisen hohtoisia lehtiä.
Kesä vilkuttelee hyvästejään
leimahdellen taivaalla salamoiden muodossa
ja reppujensa kokoiset lapset astelevat jo koulutiellään.
Minusta lapsen innostuneessa katseessa on jotain niin kaunista.
Ennen oma piha, äidin syli ja läheiset metsäpolut
olivat hänen koko maailmansa.
Nyt ovi aukeaa hieman kauemmas, laajempaan ympäristöön.
Se vaikuttaa jännittävältä.
Kaikki ihastelevat kuinka iso tyttö/poika hän onkaan.
Elämästä alkaa saamaan enemmä vastuuta.
Kotiintuloaikoja, kotitehtäviä ja ihmissuhteita.
Hän ottaa suuren askeleen vasta aluillaan olevassa elämässään.
Kaikesta tuosta kauneudesta huolimatta
sydämelläni on myös huoli.
Säästyykö kukaan ihmislapsi tämän maailman kovuudelta?
Riidoilta, ilkeiltä sanoilta kateudelta.
Ennemmin tai myöhemmin jokin satuttaa meitä.
On vain ajankysymys koska se tapahtuu.
Osa meistä saa haavoja jo ennen koulutien alkamista.
Onko ihminen koskaan valmis elämän tuomiin haasteisiin?
Kuinka varjella tuo pieni ja hauras ainutlaatuinen elämä niin,
että hän ihmissydämen kovuuden aiheuttamasta tuskasta huolimatta
saisi nähdä myös kaiken sen kauneuden jota elämässämme on.
Jos joskus saan lahjan olla äiti
toivon etten sulkisi lastani liian tiukasti purppuraiseen pilvilinnaan.
Toivon, että osaisin varoittaa siitä isosta pahasta sudesta
joka koittaa puhkua ja puhista talosi ja elämäsi nurin.
Toivon että koti saisi olla sellainen turvapaikka,
minne nuo puhinat ja puhkumiset eivät ylettyisi.
Paikka jossa niistä voitaisiin puhua.
Haaveeni on että osaisin kertoa,
että kiusaajalla on itsellään paha olla
ja siksi tahtoo satuttaa myös muita.
Ei siksi että sinussa olisi jotain vikaa.
Tahtoisin kannustaa antamaan anteeksi.
Kannustaa rakastamaan vaikka sattuukin,
sillä katkeruus haavoittaa vain omaa sydäntä.
Mutta kuinka sanoisin tuon kaiken niin,
että pieni, elämään vasta totutteleva lapsukainen
ymmärtäisi tarkoitukseni sanojeni takana.
Lipuisiko sanat vain helisten ohitse hänen hauraan mielensä.
Ja kokisiko hän kaikesta yrityksestäni huolimatta jäävänsä vain yksin?
Osaisinko edes sanoa mitään hienoa nähdessäni lapseni silmissä kyyneleitä
vai särkyisikö vain sydämeni ja kokisin epätoivoa tajutessani,
etten voi suojella häntä jokaiselta kolhulta.
Ehkä voin vain rakastaa.
Voin vain osoittaa olevani läsnä.
Poimia hänet syliini tarpeeksi usein.
Muistuttaa, että hän on ainutlaatuinen
ja läheisilleen äärettömän rakas juuri sellaisena kuin on.
Ja toivoa, että se pohja säilyy lävitse ihmiskielien heittelemien tikarisateidenkin.
Rakastaen, Iida
(Kuva lähteestä we heart it)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti